2016 vaatehankintoina

Suosittelen kaikille vaatteista ja kuluttamisesta kiinnostuneille vaatehankintojen ylöskirjaamista (kuten kaikki Hyvän mielen vaatekaapin lukeneet tietävätkin). Ihmisellä on sisäänrakennettu taipumus muistaa valikoivasti, kirjanpito mustaa valkoisella on ainoa todella pätevä tapa selvittää mitä onkaan todella hankkinut. Kannustan myös miettimään etukäteen vaatehankintabudjettia, sillä se ohjaa hankintojen tekemistä itselle hyödylliseen suuntaan > esim. hankkii sen yhden kalliin jutun jonka oikeasti tarvitsee, eikä kymmentä halpaa joita ei tarvitse, ja jotka yhteensä maksaisivat sen kalliin hankinnan verran. – Mitä on ihmiten kanssa tullut juteltua, on yleisempää tehdä itselleen vahinkoa olevinaan säästämällä ja pihistelemällä, kuin törsäämällä raivona. Budjetti siis antaa luvan hankkia se hyvä kallis, jos tarpeen, pikemminkin kuin hillitä liian kalliita hankintoja.

On pakko paljastaa, että vaikka itse olen pitänyt kirjaa vaatehankinnoista jo monta vuotta ja elänyt budjettiajatusta periaatteessa noudattaen, kulunut vuosi oli ensimmäinen, kun pysyin budjettini rajoissa… sinänsä en ole hirveästi katunut budjetin ylityksiä, sillä pääsääntöisesti mitä kalliimpaa olen ostanut (/teettänyt), sitä tyytyväisempi olen hankintaan ollut. Huonot tai tarpeettomaksi osoittautuneet ovat usein kirppikseltä pennillä ostettuja.

Männävuonna osuin tonnin budjettiin todella näpsästi, suutarit ja pesulat mukaanlaskien. Budjettikuria voi osin selittää ilmaishuoneella, olisin saattanut ostaa välikausitakin jos se ei olisi hypännyt ilmaiseksi syliin, sama tosilämpimän beigen neuleen ja silkkineulemekon kohdalla. Kiitokset kierrätyksen hyvälle hengelle, vai mikä lie keiju kyseessä onkaan, joka tapauksessa minua on hellästi hemmotellut.

Ehdin jo korkata 2017 vaatehankinnat pulkkamäkikelpoisilla toppahousuilla Reccistä. Tilaisin käytettyjen vaatteiden keijulta vielä mätsäävän toppatakin! Muutoin voisin liittyä Arkijärjen Jennin  vuoden mittaiseen vaatteidenostamattomuusprojektiin, alusvaatteet ja sukkahousut poislukien.


Rinnan vaatevuosi 2016

Kursivoidut huoltoimenpiteitä, lihavoidut uutena kaupasta hankittuja. (Suluissa) selityksiä ja selittelyitä.

Tammikuu
– Viininpunaiset sukkahousut äidiltä 0 €
– Rusetti-pääkoriste Kuplasta 7 €

Helmikuu
– 50-luvun hame Reccistä 8 € (Ei niin tarpeellinen, hameita oli jo valmiiksi, tänä vuonna menen helmikuun värinhimoissani kukkakauppaan vaatekaupan sijaan).
– Pitsikäsineet lahjaksi ystävältä 0 €

Maaliskuu
– Pitsinen vintagejakkupuku Kaivarin kanuunasta 20 € (Huippuhyvä impulssiostos – ei todellakaan ollut ostoslistalla, mutta on osoittautunut oikein käyttökelpoiseksi)
– “Kirkkosilkki” kierrätyskeskuksesta 2 € (lahjoitin Remakelle materiaaliksi)
– Musta t-paita Kierrätyskeskuksen ilmaishuoneesta 0 €
– Sandqvistin laukun korjaus 6 €

Huhtikuu
– Alushousuja Lindexiltä neljät  26,8 €
– Vintagehopeakoru 15 €
– Chausserin saappaiden korjaus 35 €
– Saappaat kierrätyskeskuksesta 0 €
– Pitsijakkupuvun muokkaus istuvaksi ompelijalla 235 €
– Harmaat sukkahousut 21 €
– Nylonsukkikset 14 €
– Ruskea trikoopaita ilmaishuoneesta 0 €
– Pitsitoppi lahjaksi ystävältä 0 €
– Harmaa villakangastoppi + vyö ompelijalla 300 € (kangas oli jo entuudestaan)
– Olkihattu Fida 3,5 €
– Musta trikoohame UFF 6 €
– Harmaa viskoosi-t-paita vaatteidenvaihtotapahtumsta 0 €

Toukokuu
– Harmaa kirjottu kangas matkalta 40 €
– Beigenharmaata villasilkkisekoitetta matkalta 30 €

Kesäkuu

Heinäkuu
– Vihertävä alusmekko ilmaishuone 0 €
– Musta silkkikoriste Nastasta 3 €
– Minä perhonen Repettojen korjaus 34 €

Elokuu
– Repettojen jatkokorjaus ja korikassin sangan korjaus 20€
– Trenssimäinen välikausitakki kierrätyskeskuksen ilmaishuoneesta 0€
– Musta rannekoru Nasta 9 € > tein korvakorut
– Tein pitsikauhtanan 0€ (Pitsi oli jo entuudestaan)
– Valkoinen pellavatoppi WST 17€
– Hiekanvärinen neuletakki ilmaishuone 0€

Syyskuu
– Käpypitsirannekoru 24 €
– Mustat Wolfordin sukkikset 41 €
– Tein korvikset ja rannekorun 0 €
– Hattuneula Nastasta 12 € (hävisi surukseni hyvän mustan piponi mukana)

Lokakuu
– Sain beigen mohairhuivin vaihtotapahtumassa 0€
– Harmaa T-paita sukulaiselta 0€
– Harmaa pitkähihainen pellavapaita ilmaishuone 0€
– Villakankaisen hameen pesetys 10€
– Ompelin mustan pussukan 0€
– Otin ja korjasin ilmaishuoneesta helmipussukan 0€

Marraskuu
– Arelalizza silkki-pellava neulemekko ilmaishuone 0 €
– Daks mohairneule -“- 0€
– Beige silkkihuivi -“- 0€
– Worldconin staff-paita 0 €
– Tummansiniset ja mustat sukkikset 42 €
– Harmaa-viininpunainen huivi lahjaksi 0€

Joulukuu
– Sinivihreät sukkahousut kaverilta 0 €
– Ompelin alushousut 0€
– Naisten pankin myyjäisistä kaulakoru 1 €
– Ilmaishuonesaappaiden pohjitus 70 €

Vaatehankinnat  625, 3 €
Suutari, pesula ja korjautus 410 €

Kaikki vaatekulut yhteensä 1035 €

Vaatteiden laatutason kohottamisesta osa II

Eilen Hesarissa oli minun haastatteluuni perustuva juttu laatuvaatteen tunnistamisesta, liittyy sopivasti tämän kirjoituksen aiheeseen myös. Oikein onnistunut juttu, kiitokset toimittaja Minna Pölkille!

screen-shot-2016-11-29-at-17-06-43

Pari ideaa lisää vaatteiden laatutason kohentamiseksi:

Pidennetty tuottajavastuu / Extended producer responsibility eli EPR.
Tuottaja on vastuussa vaatteen kierrätyksestä / jatkokäytöstä ensimmäisen kuluttajan hylättyä sen – yleensä tuottajavastuusta puhutaan sähkölaitteiden kohdalla, mutta samaa ajatusta voi soveltaa muihinkin tuotteisiin. Oikeanlaisilla kannustimilla ryyditettynä EPR tukee esim. brändien omia uudelleenmyyntipalveluita, jotka taasen vaativat toimiakseen korkeaa laatua. Myös leasing ym. uudet jakamismallit vaativat hyvää kestoa, ja niiden tukeminen välillisesti tukee korkeampaa laatua.
HUOM! Pelkkä vaatteiden keräily kaupan tiloissa ei vielä paljoa lämmitä, vaan voi harhaanjohtavalla markkinoinnilla avustettuna lisätä kulutusta ja luonnonvarojen käyttöä. Painotan vielä, että VAIN vaatteen pidempi käyttö sellaisenaan ja uuden tuotannon supistaminen johtaa todellisiin ympäristöhyötyihin. Kerättyjen vaatteiden repiminen kuitumuhjuksi ja tunkeminen johonkin missä tilaa sattuu olemaan EI ole ekoratkaisu. Luonnollisestikin täytteiden, imeytysmattojen jne tekeminen vaatelumpusta on parempi kuin sen tekeminen neitseellisestä materiaalista, mutta ei sitä varten missään tapauksessa kannata vaatejätettä tarkoituksellisesti tuottaa (mitä heppoisen, vain lyhyeen käyttöön tarkoitetun vaatteen valmistaminen on).

Tasavero vaatekappaleille, joka ohjaisi kulutusta vähempään mutta hinnakkaampaan, siis esim. euro per vaatekappale. On ehdotettu myös veroa raaka-aineille, mutta tämä iskisi vain paikalliseen vaateteollisuuteen ja tukisi vaatteiden tuontia. Myös tasaveroa vaatekaupan ala takuulla vastustaisi kynsin ja hampain, joten sen toteutuminen on erittäin epätodennäköistä.

saramaki-jakunhiha
Suunittelijoiden ja muiden vaatefirman työntekijöiden kouluttaminen keston ja laadun suunnitteluun esim. jatkokoulutuksena. Tällä hetkellä suunnittelun ja valmistuksen välimatka on yleensä suuri ja vaatteen laatuun vaikuttavat päätökset saatetaan tehdä hajanaisesti eri paikoissa, jolloin kokonaiskuvaa ei välttämättä ole kellään ja se, millainen vaate kaupan rekkiin ilmestyy, on kaikille osallisille yksityiskohdiltaan epäselvää. Parempi kommunikaatio ja tuotannon ymmärrys voisi auttaa.
Tietysti jos on töissä firmassa, jossa edetään aina hinta edellä, ei yksittäisellä työntekijällä ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa yleisiin linjoihin, mutta kaikissa hintaluokissa voidaan käytettävissä oleva budjetti kohdistaa paremmin taikka huonommin.

Kuluttajien laatutietämyksen nostaminen
Hyvät puolet: Helppo toteuttaa pienissä määrin, sen kun kirjoittaa kirjan tai lehtijutun tai pitää luennon. Mikään taho ei varmastikaan vastusta tätä, joku kirjanraapustelija voi jopa saada tästä itselleen leivän pöytään.
Huonot puolet: Vaikea saavuttaa niin suuri kuluttajien määrä, että tällä olisi laajaa vaikutusta. Puree niihin, joita asia kiinnostaa, kiinnostumattomista on vaikea saada otetta. On myös kiistämättömän epäkäytännöllistä lähteä siitä porukasta joka on lukumäärältään suurin ja vaatealan/tekstiilin ymmärrykseltään keskimäärin pienin (=kuluttajat, jos vertailukohtana käytetään vaatealalla työskenteleviä), jolloin laatuasiassa pitää lähteä aivan perusteista. Neulos, kangas. Luonnonkuidut, tekokuidut, muuntokuidut. Jne jne.
On vaikea antaa ohjeita jotka yksiselitteisesti toimivat aina ja ovat riittävän yksinkertaisia muistaa / ymmärtää pohjatiedoista riippumatta.

Tekniset ratkaisut / kuluttajien välinen informaation jakaminen
Digitaalinen työkalu kuluttajien laatukokemusten jakamiseen on periaatteessa loistava idea – toimiihan se melko hyvin esim kirja-arvosteluissa Amazonilla jne. Käytännössä vain tämäntapaiset yritelmät sortuvat siihen, että vaate arvostellaan hetikohta sen tultua paketista tai ostoskassista, jolloin esim. kestosta ei voi sanoa mitään, ja ainoa laatuun oikeasti liittyvä arvioinnin aihe on istuvuus ja kokonumeron paikkansapitävyys. Joissain nettivaatekaupoissa on arviointimahdollisuus, mutta vaikuttaa siltä että liian kriittiset kommentit saatetaan poistaa. Lopputulemaksi jää, että vaatteen arvio perustuu siihen kuinka kivan värinen se on ja kuinka hyvälle tuulelle sen saaminen kuluttajan hetkellisesti saa. Vaatteessa pitää olla suurinpiirtein kissanmentävä reikä edessä, jotta siitä kirjoitettaisiin negatiivinen arvio.
Puolueettomampi olisi tekninen ratkaisu, esim. kännykkään kiinitettävä mikroskooppi (näitä on jo) ja ohjelma joka analysoi kankaan sidoksen ja kenties langan tyypin. En ole kuullut että kukaan olisi tälläistä vielä kehittänyt, vaatii kuvantunnistukselta aika paljon, mutta tuskin teknisesti mahdoton. Vaatisi silti todella paljon tutkimus- ja kehitystyötä. Jos idis on mielestäsi hyvä ja suonissasi virtaa Slush, lähden kyllä mukaan kehittelemään 🙂

Vaatefirmojen vapaaehtoinen kehittyneempi informaation antaminen kuluttajalle
Tällä hetkellä laki vaatii ilmoittamaan kuitusisällön, valmistajan tai valmistuttajan/maahantuojan sekä pesuohjeet. Koska kaikkia materiaaleja on paremmin ja huonommin kestäviä ja jokainen kuitu on johonkin käyttöön sopiva, ei kuitusisällöstä voi kovin helposti vetää johtopäätöksiä kestosta. Valmistaja/valmistuttaja kertoo harvoin varmuudella laadusta, saman brändin sisällä laatu heittelee varsinkin halvemmissa hintaluokissa ihan hyvästä tosi huonoon. Pesuohjeita ei voi muuta kuin kehottaa noudattamaan, vaikka ne välillä ovat älyttömiäkin, koska en halua joutua vastuuseen kenenkään pilautuneista vaatteista – tietysti jos tiedät tietäväsi tekstiileistä riittävästi, antaa mennä vaan. On kiusantekoa kehottaa pesemään 100% puuvillavaate, jossa ei ole erikoisia muita osia, kolmenkympin käsinpesussa.

Valmistusmaata ei ole tällä hetkellä pakko ilmoittaa, vaikka se yleistä onkin, ja laadun tunnistusmerkkinä valmistusmaa ei ole hyödyllinen. Kyllä Euroopassa voidaan tehdä huonoa ja kaakkois-Aasiassa laatutavaraa, kyse on siitä minkälaisia valintoja suunnittelussa ja valmistuksessa tehdään.

Pakollisista tiedoista ei siis laadun arvioinnissa ole hirveästi apua. Jospa vain valmistajat älyäisivät antaa vapaaehtoisesti lisätietoja enemmän kuin nykyään! Hyviäkään vaatteita valmistavat tuottajat eivät osaa tai halua kertoa omista tuotteistaan niin, että merkityksellinen laatuinformaatio välittyisi ostajalle asti. Kaikenlaista liibalaaba-brändinrakennusta kyllä riittää, mutta jestas kun joskus saisikin lukea vaatteesta miksi se oikeasti on hyvä. Materiaali on tämä koska… kehrätty niin ja näin sillä… kankaan on kutonut se ja se… huomatkaa saumaratkaisu, napin kiinitys, kestävät ne ja nämä…
Joskus saatetaan mainita tietty puuvillalajike tai vielä harvemmin kehruukone, mutta näitä infoja nähdäkseni minun pitää yleensä vierailla miestenvaateosastolla. Ja kumminkin luulisi, että kannattaisi koittaa vaikuttaa ostopäätökseen kertomalla itse tuotteesta jotain positiivista, mutta perustuukohan vaatekauppa tällä hetkellä niin voimakkaasti tunnepohjaiseen impulssiosteluun, että korkeampien aivotoimintojen herättelyn laatufaktalla pelätään puhkaisevan shoppailufiiliksen lämpimän kuplan ja häätävän asiakkaan kokonaan kaupasta pois?

Välillä törmää myös siihen, että vaatevalmistaja on niin omassa vaatemaailmakuplassaan, ettei käsitä kuinka vähän keskivertoasiakas vaatteiden laadusta vain katsomalla käsittää. Laatua ilmentävät seikat, jotka ammattilaiselle paistavat kilometrien päähän, aukeavat muille vain rautalangasta vääntämällä. Vääntäkää sitä rautalankaa, te hyvää tavaraa tekevät! Vääntäkää niin, että soi! Sitten toki pitää itse tietää minkälaisia vaatteita tuottaa ja miksi, mutta tämän asian kirkastaminen itselleen ei voi olla kuin hyväksi.

Tekniset urheilu- ja ulkoiluvaatteet ja niiltä näyttävät vaatteet ovat tällä hetkellä kovin ajankohtaisia. Syyksi arvelen mm. sitä, että niissä funktionaalisuus ja kesto ovat sisäänrakennettuina oletuksina. Ennustan seuraavaksi ilmiöksi työvaatteden suosiota.

Myyjät
Vaatteen mukana olevan tiedon puutteen lisäksi kun suuren volyymin ostopaikoissa ei ole myyjiäkään, joka olisi ihanteellisesti se henkilö, joka toimii vaatevalmistajan ja asiakkaan välissä tulkkina (myyjällä tarkoitan jotain muuta kuin hyllyttäjää ja kassapiippaajaa, eli sellaista ammattilaista joka oikeasti voi hyödyllisellä tavalla opastaa vaateostoksilla olevaa kuluttajaa).

Mieluiten kun saisi vielä näistä käyttöön useampia!!

Vaatteiden laadun kohentaminen

Kiertotalous on vaatteiden laatutasoon liittyvä asia, jossa vaatteen kestolla ja laadulla nähdään olevan taloudellisesti (eli “oikeasti”) merkittävä vaikutus. Ihmisen närkästys kulahtavasta vaatteesta ei ole niin tärkeä asia, että sen takia alettaisiin ajaa yhteiskunnallisia toimia vaatteiden laatutason kohentamiseksi. Luonnonvarojen haaskuuta voidaan voivotella, mutta niin kauan kuin ympäristön pilaantumisen hintaa ei maksateta kuluttajalla eikä edes tuottajalla, sillä ei ole mitään käytännön merkitystä.

Perinteisen tuota-myy-unohda -mallin mukaisessa taloudessa vaatteen huono kesto on osoittautunut peräti tehokkaaksi tavaksi saada raha kiertämään: suureen myyntivolyymiin ja yksittäisen vaatteen mitättömään arvoon perustuva pikamuotijärjestelmä tuottaa investoituun rahaan nähden paremmin kuin hitaampaan kiertoon ja yksittäisen tuotteen suurempaan arvoon perustuva vanhempi vaateteollisuus.

sauamirivistaa-saramaki
Edullisia vaatteita myyvän ketjuliikkeen kannattaa tinkiä jopa pistojen määrästä ompeleessa.

Mutta kiertotalousajattelussa malli voidaan keikauttaa päälaelleen. Mielenkiintoisia ajatuksia ovat ne, joissa vaatteen kesto on suoraa rahallista hyötyä sen tuottajalle, kuten uudelleenmyynti- tai leasingkonsepteissa. Vaatteiden uudelleenkäytön lisääminen ja kaikenlainen palvelu- ja korjaustoiminta sen ympärillä vaatii toimiakseen yleistä laatutason nostoa. Tällä hetkellä käytettyjen vaatteiden markkinat ovat tukahtuneita paitsi kertakaikkiseen vaatteiden ylitarjontaan – päästyään kaupan ovesta ulos vain harvalla vaatteella on enää neljäsosaakaan uutena ostohinnasta, itsellistä arvoa ei siis hirveästi ole – myös huonolaatuisten vaatteiden massaan, josta käyttö- ja myyntikelpoisen vaatteen löytäminen vaatii valtavasti vaivaa. Jopa niin paljon, että jos vaivannäkö ja ajankulu hinnotellaan, onkin ehkä kuluttajalle fiksumpaa hankkia uusi vaate kaupasta!

01-paidanosat
Tuikitavallisen kauluspaidan laadun arvostelussa on huomioitava vähintäänkin kuvaan merkityt seikat, eikä riitä, että pistää ne merkille, vaan osattava tulkita mitä ominiasuudet merkitsevät.

Pohjolan ministerineuvoston raportti “EPR-systems and new business models Part II: Policy packages to increase reuse and recycling of textiles in the Nordic region” kannattaa lukea, mikäli tekstiilin kiertotalous vähääkään kiinnostaa. Sen tukemiseksi ja kehiittämiseksi esitetään monia toimia, jotka eivät ole hahattelua vaan osan voisi ottaa vaikka samantien käyttöön. Vaatteiden ja tekstiilien laatutason kohottaminen on yksi raportin huomion kohteista.

Tähän ehdotetaan seuraavia toimenpiteitä
– Laadun ja vastuullisuuden koulutus vaatesuunnittelijaopintoihin pakollisena osana
– Resource bank joka jakaa ajantasaista tietoa
– Tutkimusta siitä mitkä ominaisuudet oikeasti pidentävät vaatteen käyttöikää, ei vain teoriassa vaan käytännössä. Esimerkkinä nylon on kestävämpää ja teoriassa kierrätettävämpää kuin puuvilla, mutta puuvilla saattaa luonnonkuitujen arvostuksen takia kuitenkin tukea pidempää käyttöä ja parempaa huolto. Tutkittua tietoa näistä asioista on toistaiseksi vain vähän.
– Kestomerkintä. Joutsenmerkki ja EU-kukka sisältävät joitain vaatimuksia keston suhteen, mutta eivät ole vaatteissa yleisiä merkintöjä. Monille kuluttajille laatumerkintä, joka lupaa tietyn pesukertojen määrän keston, olisi tervetullut apu ja auttaisi perustelemaan kenties kalliimman hinnan, mutta laatu on sikäli hankalasti määriteltävä ja moniosainen asia, että tälläisen kriteeristön luominen ja mittauttaminen olisi todella vaikeaa.
– Oletettavan kohtuullisen keston perustason määritely ylipäänsä ja nykyistä ylemmäksi.

Mikä tämä oletettava laatutaso on ei ole tälläkään hetkellä kovin selvää. Luin Kuluttajariitalautakunnassa olleita vaatteisiin liittyneitä tapauksia, ja nimenomaan vaatteen laatuun tai kestoon liittyneitä ei ollut montaa. Riitajuttuja oli tullut kalliimmista ulko/urheiluvaatteista ja viimeisimmässä Kuluttaja-lehdessä puolessa vuodesa kuluneista leggingseistä. Ilmeisesti vaatefirmat ottavat yleisesti vikaantuneet tuotteet takaisin riitelemättä kuluttajan kanssa – hyvä sinänsä, mutta rajankäynti siitä, missä määrin kuluttajan pitää vaatteesta ymmärtää tavoiteltu ja saavutettu laatutaso, olisi hyödyllistä. Esim. haluaisinpa tietää, mitä mieltä Kuluttajariitalautakunta on siitä, pitääkö ostaessaan möyheänpöyheän akryyli-viskoosi-neuleen jo valmiiksi ymmärtää, että se tulee nyppyyntymään karmeasti, vai onko nyppyyntyminen tässäkin tapauksessa vaatteen virhe.

Pohjimmaisena on kysymys siitä, kenen vastuulla vaatteen laadun määrittäminen on: kuluttajan, tuottajan vai pitäisikö yhteiskunnan jollain tapaa puuttua tähän asiaan (kuten esim. elintarvikehygienian suhteen, ei kuluttajan tarvitse nuuhkia maitoja ja koittaa päätellä missä tölkissä olisi alhainen bakteeripitoisuus, vaan yhteiskunta on määritellyt tietyn perustason, joka muodostaa maitoalan toiminnan rungon).

Seuraavassa osassa muita keinoja laatutason kohentamiseen!

ps. tämä kirjotus perustuu ympäristötutkijoiden työhuoneella Nessling Nestillä pitämääni aamualustukseen. Kiitos työhuonetilasta, Nesslingin säätiö!!

Laadun yksityiskohdat: Napin kiinnitys

Varmistan vielä, että pääkaupunkiseutulaiset lukijat ovat tietoisia Kierrätyskeskuksen juhlapäivästä 19.11., jolloin paitsi Tunnista Laatu -kaapit lanseerataan Itäkeskuksessa ja Nihtisillassa, on kaikenlaista muutakin tapahtumaa ja -25% alennus hinnoista.

No niin. Sitten nappeihin. Osana Vaatelaatukirjan kirjoittamista olen paneutunut kaikenlaisiin pikkujuttuihin, jotka vaatteen valmistuksessa vaikuttavat käyttökestoon ja -mukavuuteen. Tällä viikolla teemana ovat ollet napit. Olen lukenut erilaisista napinkiinnityskoneista – siinäpä muuten sähäkästi kehittyvä teknologian alue, jos koneiden suunnittelu kiinnostaa – ja tehnyt tutkimusta ketjuvaatekaupoissa. Käsin huolellisesti kiinnitetty nappi on tietenkin paras, mutta harvinainen vaihtoehto.

Täällä voi käydä vilkaisemassa napinompelukonetta.

saramaki-monki

Incognitona pikamuotikaupan sovituskopissa!

saramaki-napinkiinnitys

Tukipala napin alla – kiistämättä hyvä juttu, vaikka  muuten en ehkä tätä polyestermekkoa suosittelisi.

Ensimmäinen kenttähavainto on, että napit eivät ole tällä hetkellä kovin muodikkaita. Johtuuko tämä puhtaasti muodin oikuista vaiko siitä, että napin ompelu on hitaahkoa puuhaa, vaatii erikoiskoneita ja yhden lisätarvikkeen kanssa ähräämistä, jää mysteeriksi. Muuten kyllä napinkiinnitysmetodin tarkastelu avaa mielenkiintoisia näkymiä vaatefirmojen ja -tehtaiden toimintaan. Tulee ihan mieleen kakunpala, josta voi johtaa koko universumin…

saramaki-nappinurja

“Linnunpesä” – epäesteettinen mutta OK kestävä.

sarmaki-nappi2

Johonkin panostetaan, toisalla pihistetään: aitoa simpukakuorta olevat suhteellisen hinnakkaat napit, jotka kuitenkin kiinnitetty sillä vanhemmalla koneella, niin että jos tarpeeksi kuvassa näkyvästä langanpäästä kiskoo, nappi singahtaa irti.

Löysin vain yhden esimerkin herkästi purkautuvasta vanhanaikaisesta ketjutikki-napinompelukoneella kiinitetystä napista > halpoja vaatteita valmistavat tehtaat ovat investoineet hiljattain uusiin välineisiin. Vanhanaikaisen ketjutikkikoneen etu on se, että napin kiinnitys näyttää nurjalta puolelta siistiltä, kun taas kestävämpi lukkotikkikiinnitys tekee nurjalle puolelle ruman “linnunpesän”, josta törröttää sekava määrä langanpäitä. Uusin aluevaltaus ovat ketjutikkikoneet, jotka ompelevat tekokuitulangalla, joka sitten kuumalla puikolla tai vastaavalla lisävarusteella sulatetaan. Möykyksi sulanut lanka ei purkaudu ja nurja puoli on kohtuullisen siisti. Hyvä kompromissi siis.

saramaki-nappi1

Napinläpien välinen siirtymätikki tekee huolittelemattoman ja halvahkon vaikutuksen, mutta vika on puhtaasti esteettinen. Uudemmissa koneissa tätä tikkiä ei tarvita.

Opin senkin, että vastoin aiempaa luuloani kantanapit voi myös ommella koneella JA nyt on keksitty ompelukone, joka tekee jonkunlaisen solmun. Valitettavasti tästä solmusta ei ole netissä kunnon kuvia, enkä pääse vertaamaan niitä käsintehtyihin solmuihin.

 

Laatukaappi Kierrätyskeskukseen

Kuinka tunnistaa hyvälaatuinen vaate, joka kestää käytössä ja on kaikinpuolin huolellisesti valmistettu? Tähän käytännön kysymykseen koitan yhdessä Kierrätyskeskuksen kanssa antaa käytännönläheisiä vastauksia Tunnista Laatu -kaapilla: siihen on kerätty Kierrätyskeskuksen valikoimista tavalla tai toisella laadukaita vaatteita, joiden hyvistä ominaisuuksista kerrotaan infolappusilla. Mitään yleistä ohjetta laatuvaatteen tunnistamiseen ei ole, vaatteiden toivottavat omnaisuudet kun vaihtelevat niin paljon, mutta näin ainakin koitetaan vetää huomio joihinkin laadusta vihjaaviin ominaisuuksiin.

kierratyskeskus-laatukaappi

Tunnista laatu -kaappeja tulee ainakin alkuunsa kaksi, toinen Nihtisillan ja toinen Itäkeskuksen kauppaan, lanseeraukset 19.11.

Esimerkkivaatteiden lisäksi pääsee vertailemaan heppoista halpis-t-paita ja laadukasta, hieman kalliimpaa t-paitaa uusina ja viiden pesun jälkeen. Hyvälle paidalle ei ole käynyt mitään, kehno on mennyt aivan venkuraksi. Lisäksi vinkkejä vaatteiden korjauttamisesta istuviksi ja omankokoisiksi ompelijalla jne jne. Paljon asiaa yhdessä kaapissa!

kierratyskeskus-laatukaappi2

On muuten yhtä hankala löytää täysin huonolaatuinen kuin täysin hyvälaatuinen vaate. Suunnittelussa ja valmistuksessa tehdään aina päätöksiä sopivan tasapainon saavuttamiseksi hinnan ja vaatteen lopputuloksen välillä. Varsin harvoin on taloudellisia mahdollisuuksia tehdä jokainen valinta parhaan mahdollisen laadullisen lopputuloksen mukaan. Toisaalta vastaavasti harvoin aivan joka asiassa joudutaan tinkimään, yleensä vaatteessa kuin vaatteessa on jokin osa jos ei suorastaan hyvä niin ainakin OK. Etsin edelleen täysin kehnoa t-paitaa luennolla esimerkikkikappaleena näytettäväksi, tähän mennessä yhdessäkään ei ole ollut sekä huono kangas, lörpöt ompeleet, kurttuinen helma, kierot saumat, ruma pääntien viimeistely että puuttuva olkasauman tukinauha!

 

Ratkaisuja poistotekstiilille

screen-shot-2016-11-07-at-23-01-49

Telaketju etenee. Tämä mieleenpainuvasti nimetty kehitteillä oleva koko maan kattava poistotekstiilin käsittelyn koordinointijärjestelmä pyrkii sisällyttämään itseensä poistotekstiilin keräilyn, lajittelun ja hyödyntämisen kokonaisvaltaisesti ja kaikki näiden asioiden kanssa työskentelevät tahot huomioiden. Jos olet tälläinen taho etkä vielä Telaketjussa mukana, ota yhteyttä Turun Amk:in Henna Knuutilaan!

Ideana on, että poistotekstiili kerätään ja lajitellaan Suomessa niin tehokkaasti, että sen arvo nousee – sellaisenaan käyttökelpoinen saadaan eroteltua joukosta edelleenkäyttöön – materiaalina, siis käytännössä kankaana käyttökelpoinen saadaan eroteltua mekaanisesti tai kemiallisesti kierrätettävästä – kierrätettävä ja vain polttoon kelpaava erotellaan toisistaan, niin että teolliset kierrätysprosessit tulevat taloudellisesti järkeviksi –
käytetystä tekstiilistä uutta tekevät yrittäjät saavat kätevämmin materiaalia – ja kaiken tämän ympärille syntyy työpaikkoja ja liiketoimintaa.

Itse havittelen päästä mukaan lajittelukoulutuksen sisältöjen tuottamiseen. Kun lajittelu on tämän koko homman kriittisin kohta, eikä sitä voi sysätä kuin pieneltä osaltaan koneille, pitää poistotekstiililajitteluun maksimaalisen hydyn saamiseksi kouluttaa. Miten tunnistaa silmänräpäyksessä luonteikas vintagemekko, ylellinen materiaali, huolellinen ompelujälki, arvostettu merkkivaate? Tälläistä koulutusta tai mitään siihen suuntaankaan ei vielä anneta, joten kaikki pitää rakentaa alusta lähtien, alkaen siitä että selvitetään mitä poistotekstiiliä käyttävät tahot lajittelulta kaipaavat.

Toivoisin myös, että kun on käynyt suunitteilla olevan koulutuksen läpi, on koulutettavaan iskostunut sellainen tekstiilin kunnioitus, että se säilyy loppuelämän, vaikka ei tekstiililajittelu-uralle jäisikään. Näin yleinen tekstiilin arvostus (toivottavasti) nousee. Heikkolaatuisista rutkukankaisista miten kuten kokoonkyhätyistä rievuista ei huolellisimmallakaan lajittelulla loihdita arvokasta jaetta, joten toiveissa on nostaa poistotekstiilin tasoa nostamalla kuluttajien vaatimustasoa ja laatuymmärrystä uusien tekstiilien kohdalla.

Poistotekstiilin lajittelu ei ole helppo homma, vaan vaatii valtavan paljon tietoa meteriaaleista, työtavoista, pukuhistoriasta, brändeistä jne. Sama ihminen joutuu kohtaamaan ja päättämään jatkokohtalon peräkkäin vaikkapa 50 sentin vauvanpaidalle ja 100 euron designvintagemekolle. Reikäiset housut voivat olla jätettä tai kallis brändiluomus. Nyppyisyys voi tuhota vähäisenkin arvon ja toivon minkäänlaisesta myyntituotosta ketjuliikkeen akryylisekoiteneuleessa, kun taas hienosta laatumerkin mohairneuleesta nypyt kannattaa hellästi irroitella ja pistää reipas hinta lappuun.

screen-shot-2016-11-07-at-23-00-34

Satuin tänään nappaamaan eräästäkin ilmaishuoneesta soman neuleen, pilvenpehmoista kid mohairia kohtuullisella polyamidilisällä (ylläolevassa kuvassa oikeassa alanurkassa) – juuri sellainen yksivärinen tosilämmin neule, jota talvigarderoobissani ei ollut. Se tuntui hyvältä käteen enkä löytänyt siitä muuta vikaa kuin pari helposti irroitettavaa nyppyä ja itselleni hieman ahtaan pääntien. Kotona naksin pääntien resorin irti ja katsoin sitten mikäs tämä epämääräisesti tutunkuuloinen merkki olikaan. No, googlaus paljasti, että perinteikkään brittimerkin Daksin neuleet maksavat uutena helposti parisataa puntaa. Jälleenmyyntiarvo taisi valitettavasti romahtaa, mutta itsellenihän minä sen otinkin. Jos Telaketjun lajittelukoulutus olisi ollut jo toiminnassa, kyseinen neule olisi päätynyt ilmaislaarin sijaan hinnakkaaseen merkkivaaterekkiin – menetys ehkä minulle mutta hyväksi yleisemmin.

Nämä tyylikkäät vaatteet eivät olleet aiemmin leikkuujätettä tehtaan lattialla

screen-shot-2016-10-26-at-14-09-26

Muotijournalisteille pitäisi olla jonkinlainen vaatetuotannon kevytkoulutusohjelma, tuumin tänään. Varsinkin vastuullisesta muodista tunnutaan kirjoittelevan innostuksen vallassa mutta vähin pohjatiedoin – esimerkkinä tämä Huffington Postin juttu, jossa railakkaasti yhdistellään tietoja eri lähteistä paljoa välittämättä siitä kuuluvatko ne yhteen.

Tonlé-niminen firma tekee jutun mukaan Kamputseassa vaatteita vaateteollisuuden ylijäämäkankaista. Otsikko hehkuttaa, kuinka nämä mekot on tehty tehtaan lattialla  lojuneesta leikkuujätteestä ja kuinka tehtaat haaskaavat niiin paljon hyvää materiaalia.

Teollisessa vaatetuotannossa syntyy leikkuujätettä 15-20%. Tämä pitää paikkansa. On myös hienoa, että pieni firma käyttää teollisuuden ylijäämäkankaita ja kaikenlisäksi maksaa työntekijöille paikallisittain kunnon palkan. Ylijäämäkankaat (remnants) eivät kuitenkaan ole sama asia kuin leikkuujätteet! Leikkuujätteet ovat niin pieniä kikkareita, ettei niistä mekkoja leikellä.

screen-shot-2016-10-26-at-13-36-22

Kuva täältä.

Kuvassa näkyy teollinen leikkuusuunnitelma, ja vähäiselläkin ompelukokemuksella ymmärtää, että jäljelle jääneistä paloista ei koruja ja pussukoita suurempia tuotteita saa (jos ei sitten tilkkutäkkimäisesti ompele hyvä jos kämmenekokoisia, epäsäännöllisen muotoisia jätepaloja yhteen – jutun kuvista näkee että tästä ei ole kyse). Joskus jätepalat voivat olla hiukan isompia, jos esim. käytetään kuviollista kangasta ja ollaan niin kunnianhimoisia että kuviot pyritään kohdistamaan, mutta ihan taloudellisistakin syistä tehtaissa pyritään leikkaamaan kangas mahdollisimman tehokkaasti. Vaatevalmistajalle ns halvan työvoiman maissa on kangas suurin kuluerä, eikä sitä nyt huvikseen haaskata. Vaatteita vaan tuotetaan niin paljon, että pienistäkin leikkujätteen rippusista kasvaa iso läjä. Vaatevallankumouksen pääarkkitehti Orsola de Castro arvioi määräksi (vuotuisesti?) 40 biljoonaa neliömetriä (täällä Guardianin jutussa). Mene ja tiedä tuosta luvusta kuinka tarkka se on, mikään taho ei leikkuujätettä mittaile ja  tilastoi, mutta mittakaava lienee oikeansuuntainen.

screen-shot-2016-10-26-at-14-06-08
Jutun firma Tonlé käyttää jopa leikkuujätteitä joissain tuotteissaan, nimittäin kaulakoruissa.

Leikkuujäte on kiistämättä ympäristöongelma – sen lisäksi että siinä menee kankaan tekemiseen investoidut luonnonvarat hukkaan, siitä harvemmin hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Kaatopaikalla tekstiilijäte hönkii metaania ilmakehään mädätessään, ja polttaminen on OK vaihtoehto vain asiallisissa polttolaitoksissa.

Zero waste design pyrkii eliminoimaan leikkuujätteen kokonaan suunittelemalla vaatteet käytettävissä olevan kankaan mukaan. Alan uranuurtaja on Parsonissa opettava Timo Rissanen. Itse kyllä rakastan istutettuja hihoja sen verran, etten ole valmis luopumaan niistä zero wastenkaan nimissä – sen sijaan Rissasen jossain esittämä idea kaavojen suunnittelemisesta niin, että ylimääräinen kangas tulisi saumanvaroihin tai herkästi kuluvien kohtien vahvikkeiksi kuulostaa mahtavalta. Samoin ottaisin mielellään pienen pussillisen leikkuujätettä uuden vaatteen mukana, niin että jos vaatteesta hajoaisi jokin kohta, sen voisi paikata samalla kankaalla.

Pure Waste taas käyttää leikkuujätteet uuden langan valmistusaineeksi, joka on varsin mahtava juttu. Kun lajittelu toimii, saadaan valmiiksi toivotunväristä kangasta ilman erillistä värjäysprosessia ja näin voidaan skipata ympäristöä rasittava värjäysvaihe.

Vastuullinen vaatetuotanto on muutenkin tarpeeksi monimutkainen aihe, ilmankin että journalistit menevät ja hämmentävät alaan perehtymättömät lukijat sotkemalla asioita!