Sananen työpukeutumisesta

Hesarissa oli tässä hiljan juttu työpukeutumisesta – tämä tieto sille yhdelle ainolle viimeiselle henkilölle, joka ei ole siihen jo törmännyt. Juttu oli itsessään mielenkiintoinen ja niin oli sen aiheuttama laaja närkästyskin.
Minulle tuo juttu ja sen pikkutarkat neuvot ei tuntunut siltä, että joku koittaa päällepäsmäröidä *minun* pukeutumistani ja olemistani ja rahan- ja ajankäyttöäni. Se oli vain mielenkiintoinen kurkistus tietyn heimon eriskummallisiin käytäntöihin, kuin antropologinen dokumentti. Kaikenlaisia outoja sisäpiirirituaaleja sitä onkin! Ajatella, hedge fund managerit ja Brysselin lobbarit jne juoksevat lounastauolla kampaamossa sen sijaan että esim söisivät lounaan (varmaan myös auttaa pysymään professionaalin imagon vaatimassa laihuudessa)! Kuulostaa stressaavalta, mutta onpahan noilla aloilla varmaan palkatkin sen mukaiset?

Osa närkästymisestä tuntui kumpuavan lähteestä “mitä tälläisestä turhasta asiasta juttuja kirjoitetaan”, mitä aina jaksan ihmetellä. Ihmset, joille on oikeasti aivan se ja sama mitä päällensä pukevat ovat niin harvassa, että voi hyvällä syyllä ihmetellä onko heitä olemassakaan. Vaatteet eivät ole vapaavalintainen harrasteasia, ne ovat minimissäänkin pakko ja välttämättömyys, parhaimmillaan myös kommunikaatiota, hyvinvointia ja itseilmaisua. Niinpä pukeutumisesta kertovat jutut mediassa ovat myös jotain aivan muuta kuin höpöhöpöä. Niissä voidaan kaivaa esiin ja tarkastella varsin laajoja yhteskunnallisia asioita. Sekä tiedostettuja että varsinkin tiedostamattomia käsityksiä ulkonäköön liittyen on kaikilla ihmisillä, ja tälläisten käsitysten olemassaolon tunnustaminen ei vielä itsessään ole vääryys.

Voi esimerkiksi totta tosiaankin pitää paikkansa, että monet ihmiset ties mistä alitajuisista ja menneiltä ajoilta periytyneistä syistä pitävät hamepukuista naista pätevämpänä kuin housupukuista, kuten toinen haastateltava asiantuntija arveli. Siinähän ei ole tietenkään mitään järkeä, mutta kaikenlaisia ajatusvinoumia ja päähänpinttymiä on, minkäs teet. Tässä tapauksessa – olettaen että tämä päähänpinttymä todella on yleisesti olemassa, mikä ei artikkelista vielä selvinnyt – voi joko päättää, että hameen käyttö on suht vaivaton tapa veivata päästä niitä, joita tuollaisella konstilla voi manipuloida, tai sitten tarkoituksella käydä tuollaisia päähänpinttymiä vastaan olemalla kiistämättömän pätevä housupukuinen nainen. Kannattaa muuten tutkistella itseään tässä asiassa ja selvittää minkälaisia ennakko-oletuksia tekee ihmisten ulkonäöstä ja/tai sukupuolesta jne. Todella harvassa ovat ne, joilla ei ole mitään ennakkoluuloja. Jos ei pidä laittamatonta tukkaa epäammattimaisena, saattaakin ajatella vaikkapa näyttävästi meikatun naisen olevan aivoton bimbo jne.

Artikkelissa oli useita päteviä huomioita. Luotto-ompelija ja -suutari on hyvä etsiä, jos ei vietä koko elämäänsä verkkareissa ja lenkkareissa. Miesten kengissä on sangen hyvä korrelaatio hinnalla ja laadulla, ja kolmensadan euron miestenkengät on fiksu hankinta, jos käyttää nahkakenkiä ja käytössä on keskimääräinen vaatetusbudjetti. “Investoi, älä shoppaile” on metodi, jota itsekin suosittelen, vaikka ilmaisen sen eri sanoin: selvitä itsellesi mitä oikeasti tarvitset ja sitten hanki se, äläkä ostele tunnepuuskissa jotain sellaista mitä et ensinkään tarvitse ja joka edistää vain vaatekauppiaan rikastumista eikä sinun hyvinvointiasi. Alennusmyyntejä kannattaa varoa, eivät vaatteet ole siellä siksi että saisit ne halvemmalla vaan siksi että kukaan ei ole ostanut niitä täydellä hinnalla. Hanki hyvät perusvaatteet, niin elämä helpottuu. Ja mitä tulee nyppyihin… no, mitään faktuaalista haittaa niistä ei ole, mutta ovathan ne nyt sentään rumia. Jne.

Sitten toki oli näitä väitteitä, joista tulee mieleen, että niiden lausuja kärsii jonkinlaisesta Tukholma-syndroomasta järjettömien ulkonäkövaatimusten suhteen. Ei saa näkyä harmaata hiuksissa. Pitää vahtia figuuriaan. Ei saa olla normaaleja vanhenemisen merkkejä kuten silmäpussit. Hampaanvalkaisu. Kynsihoidot. Loppumattomat ulkonäkövaatimukset, jotka ovat kaiken lisäksi vielä tiukasti sukupuolitettuja ja joiden noudattaminen lisää työtaakkaa varmaan puolella. Jos itse skippaa lounaat mennäkseen laitattamaan milloin tukkaa, milloin kynsiä, ja kaikinpuolin ponnistelee paitsi täyttääkseen jopa ylittääkseen nämä vaatimukset, niin tuntuu varmasti fuskaukselta, että jotkut (naiset) eivät teekään näin.

Se, että tuo esiin tälläisten enemmän tai vähemmän sanoittamattomen ulkonäkövaatimusten olemassaolon on itsessään täysin järkevää. Ihminen on sosiaalinen olento, ja pukeutuminen on sosiaalista viestintää, jota voi myös hyödyntää tarkoituksella. Mutta työelämän ja yleensäkin elämän ulkonäkö- ja pukeutumisvaatimukset kannattaa alistaa järkiperäiseen tarkasteluun, ennenkuin ryntää toteuttamaan niitä. Jotkut niistä ovat harmittomia tai jopa hyödyllisiä yhteenkuuluvuuden lisääjiä. Lähestulkoon kaikilla sosiaalisilla ryhmillä ja myös työpaikoilla on jonkinlainen pukeutumisetiketti, olkoon se sanoitettu tai ei. Slush-kelpoisessa startupissa ei olla töissä frakissa ja silinterissä sen enempää kuin jossain ministeriössä oltaisiin verkkareissa.
Joskus jaettu pukeutumistyyli on kätevä yhteenkuuluvuuden luoja, joka auttaa tunnistamaan samanhenkiset jo kaukaa. Mutta silloin kun se äityy ikäväksi kilpavarusteluksi, joka vie resursseja järkevämmistä puuhista ja on kaikille haitaksi, sitä kannattaa aktiivisesti vastustaa – se on jo suorastaan eettinen velvollisuus. Yhteiskunta ja sen vaatimukset eivät ole luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmistenvälisiä sopimuksia joita uusinnetaan niihin osallistumalla. Jos menee leikkauttamaan silmäpussinsa saavuttaakseen ‘professionaalin luukin’ ja olettaa muiden tekevän samoin, on paitsi kohtuuttomien vaatimusten uhri, myös sälyttää niitä muiden kannettavaksi.

Työpukeutumisessa joutuu usein tekemään kompromisseja (jos ei ole kirjoittaja, joka voi tehdä hommiaan kotisohvalla valintansa mukaan pitsikauhtanassa tai nuhruisesssa yöpuvussa, hahhaa!). Kysymys kuuluukin, missä menee raja, jonka jälkeen ulkonäöllisiin kompromisseihin myöntyminen aiheuttaa enemmän yleistä ja yhteiskunnallista haittaa kuin niihin myöntyminen. Pukeutumiseettinen kysymys siis. Jos nyt itse olisin tilanteessa, jossa voisin työlläni pysäyttää ilmastonmuutoksen ja ratkaista kaikki maailman konfliktit niin että sodat loppuisivat, niin sen eteen voisin föönauttaa tukkani joka päivä, pukeutua pellepukuun, leikkautaa silmäpussit ja vaikka otattaa kolmannen rinnan otsaan, aivan sama. Pienempi paha se olisi kuin ilmastonmuutos ja sodat. Mutta harvassa ovat ne työt jotka olisivat sen arvoisia.
(Vahingollisia vaatimuksia ovat nähdäkseni mm. “vain nuoren näköinen nainen on ammattimainen”, “naisella pitää joka päivä olla eri vaatteet yllään”, tai “ammattimainen ulkonäkö vaatii niin kalliita vaatteita, että se ajaa taloudelliseen turmioon”).

Harmaa alue täysin kohtuullisten ja aivan kohtuuttomien ulkonäkövaatimusen välillä on laaja. Keskustelemalla se toivottavasti tarkentuu ja selventyy – hankalintahan on, jos oletuksia on, mutta niitä ei sanota ääneen.

Tyylivaatimukset ne on kirppiskävijälläkin

nagoya-secondhand-saramakiJapanilaisen käytetyn vaatteen kaupan ‘natural’-tyyliä myyvä osasto. Pehmeää luonnonväriä, olkihattuja ja punottuja koreja. Joukossa sekä kalliita merkkivaatteita että no-brand-tavaraa, yhdistävänä tekijänä estetiikka.

Vaatteen käyttöiän pidentäminen on toimivin tapa vähentää sen aiheuttamia ympäristöhaittoja. Tähän voi osallistua mm suosimalla itse käytettyjä vaatteita uusien sijasta, milloin vain mahdollista – ja ekohyödyn saavuttamiseksi painotettava sanaa ‘sijasta’, eikä niin että ostaa käytetyn ja lisäksi uuden. Mutta kiireisessä arjessa käytetyn vaatteen hankkiminen on usein turhankin mutkikasta.

Haluaisin suht lähelle kotiani sellaisen käytettyjen vaatteiden kaupan, jossa vaatteet olisivat vähintään sellaista sanotaan nyt Esprit- tai Noa Noa-tasoa ja yhtä kätevästi ja nätisti esillä kuin uusien vaatteiden kaupoissakin. Penkomisessa on oma harrastuksenomainen viehätyksensä, mutta silloin kun jotain oikein tarvitsee, se vie liikaa aikaa ja vaivaa. Olen saanut muutaman lempipaitani kulutettua puhki, siis kirjaimellisesti rei’ille, ja tarvitsisin nyt niille korvaajia. Olen juossut läpi UFFeja, Fidoja ja Reccejä, mutta ei ole toistaiseksi tärpännyt ja alan tosissaan ryytyä nuhjaantuneen Gina Tricot -tyylilajin läpikäymiseen (räikeitä printtejä ja irronneita strasseja) sen yhden edes mahdollisesti minulle kelpaavan paidan löytymiseksi, joka sitten sovituksessa osoittautuu liian pieneksi tai liian isoksi. Kun tätä ruljanssia on muutaman hedelmättömän kerran harrastanut, tekee mieli joko kulkea risoissa vaatteissa tai hätätapauksessa mennä uusien vaatteiden kauppaan. Tosin on myönnettävä, ettei niistäkään ihan helposti löydä pikkutarkkaa makuani ja korkeita vaatimuksiani tyydyttävää vaatetta, mutta kivaan putiikkiin mennessä ei sentään joudu etsimään sovitettavaa kaikenlaisten nyppyriepujen lomasta ja myyjälle voi ladella vaatimuksensa ja katsoa mitä hän tuo näytille sen sijaan että joutuu itse romplaamaan koko kaupan tarjonnan läpi. (WST edustaa juuri toivomaani käytettyjen vaatteiden kaupan tyylilajia, mutta Espoo tuntuu olevan aivan liian kaukana.)

Taannoisella Japaninreissullani kiinnitin huomiota sikäläiseen käytetyn vaatteen myyntiin, jonka leimallinen piirre on tyylilajien mukaan jaottelu. Nagoyalainen käytetyn vaatteen kauppa asutti monta kerrosta, tosin varsin pientä pinta-alaltaan, ja kukin kerros oli omistettu jollekin pukeutumisen tyylilajille. Sweet, gal, casual, natural, mitä näitä nyt olikaan, ja herrainpuolella sitten omat versiot. En nyt heti suorilta osaa luetella mitkä tyylinimikkeet olisivat suomalaiskuluttajalle informatiivisimmat, mutta joka tapauksessa jonkinlainen jaottelu olisi tervetullut. “Vintage”-rekki on oikeansuuntainen alku, josta saisi edetä tarkempaankin lokerointiin.

Pohjolan ministerineuvoston taannoisessa (järkyttävän hankalalla nimellä raskautetussa) paperissa ‘EPR-systems and new business models Part II: Policy packages to increase reuse and recycling of textiles in the Nordic region’ ehdotettiin kiertotalouden edistämiseksi mm paremmilla liikepaikoilla sijaitsevien käytettyjen vaateiden myymälöiden tukemista verohelpotuksilla. Syynä tähän on se, että ‘total purchasing cost’ eli hinnan, ajan, henkisen vaivannäön, ja vaihtoehtoisten hyötyjen menetyksen yhteissumma kohottaa helposti halvankin second hand -vaatteen uutta vaatetta kalliimmaksi. Tätä voisi estää paitsi kaupan kätevällä sijoittelulla, myös tavaran tarkemmalla raakkaamisella ja segmentoinnlla. Tästä käytettyjen vaatteden rahallinen hinta tietysti nousisi, mutta total purchasing cost laskisi. (Sivuhuomiona: ei käytetyssä vaatteessa tai käytetyssä tavarassa ylipäänsä makseta niinkään itse tuotteesta, kuin siitä työstä että joku on perannut sekalaisten lahjoitustavaroiden vuoresta esiin käyttökelpoisen ja laittanut sen tarjolle.)

Laadun yksityiskohdat: Napin kiinnitys

Varmistan vielä, että pääkaupunkiseutulaiset lukijat ovat tietoisia Kierrätyskeskuksen juhlapäivästä 19.11., jolloin paitsi Tunnista Laatu -kaapit lanseerataan Itäkeskuksessa ja Nihtisillassa, on kaikenlaista muutakin tapahtumaa ja -25% alennus hinnoista.

No niin. Sitten nappeihin. Osana Vaatelaatukirjan kirjoittamista olen paneutunut kaikenlaisiin pikkujuttuihin, jotka vaatteen valmistuksessa vaikuttavat käyttökestoon ja -mukavuuteen. Tällä viikolla teemana ovat ollet napit. Olen lukenut erilaisista napinkiinnityskoneista – siinäpä muuten sähäkästi kehittyvä teknologian alue, jos koneiden suunnittelu kiinnostaa – ja tehnyt tutkimusta ketjuvaatekaupoissa. Käsin huolellisesti kiinnitetty nappi on tietenkin paras, mutta harvinainen vaihtoehto.

Täällä voi käydä vilkaisemassa napinompelukonetta.

saramaki-monki

Incognitona pikamuotikaupan sovituskopissa!

saramaki-napinkiinnitys

Tukipala napin alla – kiistämättä hyvä juttu, vaikka  muuten en ehkä tätä polyestermekkoa suosittelisi.

Ensimmäinen kenttähavainto on, että napit eivät ole tällä hetkellä kovin muodikkaita. Johtuuko tämä puhtaasti muodin oikuista vaiko siitä, että napin ompelu on hitaahkoa puuhaa, vaatii erikoiskoneita ja yhden lisätarvikkeen kanssa ähräämistä, jää mysteeriksi. Muuten kyllä napinkiinnitysmetodin tarkastelu avaa mielenkiintoisia näkymiä vaatefirmojen ja -tehtaiden toimintaan. Tulee ihan mieleen kakunpala, josta voi johtaa koko universumin…

saramaki-nappinurja

“Linnunpesä” – epäesteettinen mutta OK kestävä.

sarmaki-nappi2

Johonkin panostetaan, toisalla pihistetään: aitoa simpukakuorta olevat suhteellisen hinnakkaat napit, jotka kuitenkin kiinnitetty sillä vanhemmalla koneella, niin että jos tarpeeksi kuvassa näkyvästä langanpäästä kiskoo, nappi singahtaa irti.

Löysin vain yhden esimerkin herkästi purkautuvasta vanhanaikaisesta ketjutikki-napinompelukoneella kiinitetystä napista > halpoja vaatteita valmistavat tehtaat ovat investoineet hiljattain uusiin välineisiin. Vanhanaikaisen ketjutikkikoneen etu on se, että napin kiinnitys näyttää nurjalta puolelta siistiltä, kun taas kestävämpi lukkotikkikiinnitys tekee nurjalle puolelle ruman “linnunpesän”, josta törröttää sekava määrä langanpäitä. Uusin aluevaltaus ovat ketjutikkikoneet, jotka ompelevat tekokuitulangalla, joka sitten kuumalla puikolla tai vastaavalla lisävarusteella sulatetaan. Möykyksi sulanut lanka ei purkaudu ja nurja puoli on kohtuullisen siisti. Hyvä kompromissi siis.

saramaki-nappi1

Napinläpien välinen siirtymätikki tekee huolittelemattoman ja halvahkon vaikutuksen, mutta vika on puhtaasti esteettinen. Uudemmissa koneissa tätä tikkiä ei tarvita.

Opin senkin, että vastoin aiempaa luuloani kantanapit voi myös ommella koneella JA nyt on keksitty ompelukone, joka tekee jonkunlaisen solmun. Valitettavasti tästä solmusta ei ole netissä kunnon kuvia, enkä pääse vertaamaan niitä käsintehtyihin solmuihin.