Lisää pohdiskelua mikrokuiduista

noyhtaa-nyppyja-saramaki

Iät ajat luonnonkuiduista on sanottu hyvänä puolena, että ne maatuvat, eli kierrättyvät takaisin siihen biologiseen ympäristöön josta ovat alunperin tulleetkin. Ei siis huolta, että ne jäisivät pyörimään ekosysteemiin sadoiksi vuosiksi, kuten tekokuidut. Mutta mikäpä tässä matoisessa maailmassa olisi aivan yksinkertaista! Mikromuovitutkimuksissa on löytynyt sulamattomia viskoosikuituja merieliöiden ruuansulatuksesta, ts käyttäytymässä aivan samoin kuin mikromuovi. Viskoosi on selluloosaa, eli “luonnollista” ainetta jonka kyllä pitäisi hajota, joten tämä on jonkinmoinen (ikävä) yllätys josta en ainakaan itse ole vielä päässyt yli. Olen myös miettinyt, joskaan en vielä selvittänyt, noteerataanko / ylöskirjataanko mikromuovitutkimuksissa luonnonkuituja ollenkaan. Lähtökohtaisestihan ne eivät ole muovia, joten ehkä ne seulotaan aineistoista pois, vaikka niitä tulisi pienäyriäisten vatsoissa ja rantahietikossa? Jos joku meribiologi tms osaa vastata tähän, olisin hyvin kiitollinen. (Tässä kuitukangasvalmistajien yhdistyksen julkilausumassa esitetään, että viskoosikuitujen luotettava erottaminen muista selluloosakuiduista on vaikeaa ja esim puuvilla voidaan erehdyksessä identifioida viskoosiksi – heillä on toki oma lehmä ojassa, mutta voi asiassa olla jotain perääkin.)

Eivät luonnonmateriaalitkaan tuosta vain maadu, osoituksena esim haudoista löytyneet satoja vuosia vanhat villakankaan kappaleet jne. Suotuisaan ympäristöön ja ajan kuluessa käsittelemättömät luonnonkuidut tietysti hajoavat, mutta nykyaikaisen tekstiiliteollisuuden monien kemikaalikäsittelyiden tarkoitus on nimenomaan hidastaa kaikenlaisia hajoamisprosesseja – erittäin toivottavaa silloin kun vaate on käytössä, mutta ei-toivottava sivuvaikutus jos kuituja joutuu luontoon. Ja määrä on tässä taas oleelisempaa kuin laatu. Ei ole mikään ympäristöongelma, jos muutama kuidunhippunen silloin tällöin leijailee mereen, vaikka jäisivät sinne pyörimään mailman tappiin asti. Jos määrät ovat tuhansia tonneja niin että kuituja päätyy kaikkialle (jopa vesijohtoveteen, lienette nähneet uutisen), ollaan liemessä, jopa silloinkin jos ne loppujen lopuksi hitaasti hajoavat. Sivumennen sanoen olen itse enemmän huolissani siitä mitä mikrokuidut tekevät planktonille, joka kuitenkin on aika tärkeä osa ravintoketjua, kuin mitä parin kuidun syöminen minun omalle terveydelleni tekee.

Mikrokuituongelma on mahdollisesti hyvinkin vakava juttu, vaikka sen vaikutuksista ei vielä kovin hyvin selvillä ollakaan. Mikrokuitujen vaikutuksia pitäisi tutkia enemmän, samoin sitä miten niiden joutumista luontoon voisi hillitä. Tutkittua tietoa tekstiilimateriaalien käyttäytymisestä on vähän, eikä sen perusteella asiaa voi kuitata sillä, että siirrytään tekokuituvaatteista luonnon- ja muuntokuituisiin. Aiemmin ajatelin, että vedenpuhdistamoiden kehittäminen on toimiva ratkaisu mikrokuituongelmaan, mutta nyt kun on käynyt ilmi kuinka runsaasti niitä leijailee ilmavirtojen mukana, jäteveden huolellinenkaan suodattaminen ei mikrokuitujen hillitsemiseen taida riittää. Hyvä alku se joka tapauksessa on.

Jos siellä lukijoissa on joku ympäristötieteen, tekstiiliteknologian tai vastaavan opiskelija, joka ei ihan tiedä mistä tekisi gradunsa tms., niin rohkenen suositella tekstiilien biohajoavuuden perinpohjaista selvittämistä. “Miten eri tekstiilikemikaalit vaikuttavat luonnon- ja muuntokuitujen biohajoavuuteen” tai jotain sinnepäin. Tässä yksi esimerkki, jossa vertaillaan pehmentimen ja resiinin vaikutusta puuvillan biohajoavuuteen. Samasta teemasta saisi irti vielä vaikka kuinka paljon. Kutsuja gradupippaloihin voi lähettää sähköpostiini…

Käytettyjä vaatteita Afrikkaan?

Screen shot 2017-08-30 at 10.21.02Tyylikkään Mille Collines -brändin Afrikassa suunniteltuja ja tehtyjä vaatteita

Helsingin sanomien artikkeli käytettyjen vaatteiden viemisestä Afrikkaan oli todella mielenkiintoinen, tämä osa-alue globaalissa vaatetaloudessa on ollut vielä suht vähällä huomiolla. Aihe on nyt noussut pinnalle, koska useat itä-Afrikan valtiot ovat kieltämässä käytetyn vaatteen tuontia vuoteen 2019 mennessä ja ovat jo nostaneet käytetyn vaatteen tulleja. Tästä taas yhdysvaltalainen käytetyn vaatteen kästtelijöiden ja kauppiaiden järjestö on nostanut äläkän. Nyt Yhdysvallat koittaa saada nämä maat perumaan päätöksensä uhkaamalla vaikeuttaa niiden tuotteiden tuontia omaan maahansa. Kauppapolitiikkaa siis.

Jostain syystä nimenomaan Afrikkaan myytävästä käytetystä vaatteesta puhuttaessa sekaantuvat usein käsitteet hyväntekeväisyystoiminta ja normaali markkinatalous aivan eri tapaan kuin minkään muun alueen kohdalla (Hesarin artikkelissa mainittu kymmenientuhansien urheilupaitojen dumppaaminen ilmaiseksi on aivan eri asia kuin se, että joku esim ugandalainen bisnesheppu tilaa kontillisen käytettyä vaatetta tukkurilta edelleen myytäväksi omassa maassaan). Käytetyn vaatteen vientiä ihan myyntitarkoituksessa kauhistellaan niin paljon, että esim jotkin hyväntekeväisyysjärjestöt ja Recci ehkä tästä syystä eivät kehtaa paljastaa yhteistyökumppaneitaan, koska mitä todennäköisimmin ne kauppaavat kerättyä vaatetta muiden paikkojen ohella myös Afrikkaan.

Homma toimii näin: Hyväntekeväisyysjärjestöt rikkaissa länsimaissa ottavat vastaan liiallisen ostelun myötä kertyneitä vaatteita. Nämä vaatteet myydään käytetyn vaatteen tukkureille, jotka edelleen myyvät ne sinne missä kysyntää on. Tästä saadulla rahalla hyväntekeväisyysjärjestä rahoittaa omia hyväntekeväisyystoimiaan. Hyväntekeväisyydestä ei siis ole kyse enää siinä vaiheessa, kun vaatepaalien sisältö päätyy torille myyntiin esim. Keniassa.

Kuvio on aivan sama riippumatta siitä päätyvätkö vaatteet itä-Eurooppaan vai Afrikkaan. Jostain syystä vain Afrikan kohdalla oletetaan, että nämä käyetyt vaatteet tuhoavat paikallisen tekstiiliteollisuuden, mutta en ole kuullut kenenkään huolehtivan esim Bulgarian tekstiiliteollisuuden kohtalosta länsi-Euroopan käytettyjen vaatteiden uhrina (mikä olisikin turhaa, koska Bulgarian tekstiiliteollisuus vetää tilauksia alhaisista palkkakustannuksista ja länsi-Eurooppaan nähden kätevästä sijainnista johtuen). Käytetyn vaatteen tuonti ja tekstiiliteollisuuden tila eivät vaikuta olevan toisistaan riippuvaisia. Ei suomalainenkaan tekstiiliteollisuus siihen nyykähtänyt, että täällä on kirppareita, vaan siihen että tuontikiintöiden poistamisen jälkeen globaali tekstiiliteollisuus on keskittynyt sinne missä tehokkaimmin ja halvimmalla tuotetaan.

Ongelmana on tällä hetkellä se, että käyttökelpoisen, kaupaksi menevän, toivotun tavaran ohella Afrikkaan kuskataan sellaistakin jota ei siellä kukaan halua ostaa (mm ihan silkkaa lumppua ja kaikenlaista roskaa). Tämä jäte jää sitten rasittamaan käytettyjä vaatteita maahantuovia Afrikan valtioita, joissa jäteinfrastruktuuria ei ole tai se on heikkoa. Olisikin aiheellista kehittää jonkinlainen järjestelmä, joka tekisi käytetyn vaatteen myyjätahoista vastuullisen myymättä jääneen tekstiilin vastuullisesta hävittämisestä. Ja, kuten tiedättekin, koko tätäkään ilmiötä eikä sen ongelmakohtia olisi olemassa, jos täälläpäin maailmaa ei hankittaisi aivan poskettoman paljon enemmän tekstiiliä kuin omassa käytössä saadaan kulumaan.

The East Africanin artikkelissa tästä aiheesta Ugandan kauppaministeri Amelia Kayambadde kommentoi “the demand is now for new clothing … People are able to afford to buy new things.” Mutta jos eletään markkinataloudessa, ja ihmiset haluavat ostaa uutta ja heillä on siihen varaa, ei vanhojen vaatteiden tuontia tarvitse erikseen kieltää. Se tyrehtyy kysynnän puutteessa.

Haluaisin todella kuulla tästä mitumba/salaula-asiasta keskimääräisen afrikkalaiskuluttajan äänen, suurten tuloerojen alueesta kun on kyse. Hesarin jutussakin haastateltiin vaan yliopistoproffaa, jolle tuskin vaatetusbudjetin paukkuminen on ongelma. Kyseenalaistan kuinka viisasta on koittaa kohentaa kansallisen tekstiiliteollisuuden elinolosuhteita *pakottamalla* kansalaiset ostamaan kallista kotimaista. Ei yksittäisen kuluttajan käytössä oleva vaatetusraha sillä lisäänny, että häntä estetään ostamasta edullista tuontitavaraa, oli se sitten uutta tai vanhaa. Lopputulos luultavasti tulee olemaan se, että markkinoille tuodaan kuluttajien kukkaroille sopivan hintaista aasialaista uutta vaatetta, sillä Aasian vaatevalmistajavaltioiden kanssa on kenenkään hankala kilpailla hinnoilla. Itä-Afrikan valtioilla on toki täysi oikeus tehdä mitä toimia oman taloutensa tukemiseksi parhaaksi näkevät – ihmettelen silti, jos tämä sataa mihinkään muuhun kuin Kiinan tekstiiliteollisuuden laariin.

No, oli miten oli, jos hankkii vain sen verran vaatteita, että saa ne ihan itse kulutettua loppuun, ei joudu tätäkään asiaa omakohtaisesti pohtimaan.

***

Jos Afrikan vaateteollisuutta haluaa kannustaa, kannattaa tutustua maanosan monipuoliseen muotitarjontaan ja mahdollisuuksien mukaan ostaakin sitä. Tässä vain pari maistiaista alkuun:

Cotton Made in Africa -aloite tukee puuvillan koko tuotantoketjun pitämistä Afrikassa sen sijaan, että puuvilla rahdataan muualle käsiteltäväksi.

Ruandalaisten vaatemerkkien kollektiivi Collective RW

Mille Collines, todella tyylikäs high end -merkki niinikään Ruandasta

Iamisigo, minimalismia ja maksimalismia yhdistävä brändi, joka toimii Nigeriassa, Ghanassa ja Ranskassa

The Kona, eettisiä arvoja painottava värikäs casual vaatemerkki Ugandasta

Sylvia Owori, joka mainostaa olevansa Ugandan johtava muotimerkki. Mm. ihania kaftaaneja.

Löytyipä tälläinen paikallinen ääni: mitumbaa käsittelevä kolumi kenialaisesta The Star-lehdestä!

Telaketju, Trash2cash ja pesulappujen merkitys

Design-museossa järjestettiin Telaketjun tekstiilikierrätys-infotapahtuma, jossa Telaketjun lisäksi esteltiin Aalto-yliopiston selluloosainnovointiprojektia (tekstiilikuidut ovat tästä vain yksi osa) ja EU:n Trash2cash-tekstiilikierrätysohjelmaa.

Trash2cash-projektissa on mukana useita tahoja pitkin EU:ta, jotka koittavat löytää taloudellista käyttöä poistotekstiilille ja ratkoa tekstiilikierrätyksen esteitä. Joitakin raportteja on jo valmiina sivuilla. Tapahtumassa sai kuulla valittuja paloja selvityksistä, joita hankkeen puitteissa on tekstiilikierrätyksen mahdollisuuksista ja ongelmista tehty. Jotkut ongelmat vaatisivat massiivisia muutoksia tekstiilien valmistukseen, jakeluun ja käyttöön (elastaanin poistaminen käytöstä, koska se hankaloittaa kierrätystä – näen tämän sangen vaikeasti toteutettavana), mutta pieniltäkin vaikuttavilla asioilla voi olla suuria merkityksiä lopputuloksen kannalta.

Esimerkki: Tekstiilikierrätyksen ongelma on lajitelun hankaluus. Jos eri materiaaleja ei erotella, on lopputuote väistämättä matala-arvoista, ja esimerkiksi uudet selluloosakerrätyskuidut vaativat hyvinkin puhtaaksi lajiteltua raaka-ainetta. Toistaiseksi lajittelu tapahtuu ihmisvoimin. Koneellisia lajittelujärjestelmiä kehitetään, mutta mikään niistä ei ole vielä toimintavalmis. Tällä hetkellä luotettavin tapa lajitella poistotekstiiliä materiaalin mukaan on niinkin epätekninen kuin katsoa pesulapusta kuitusisältö. Mutta tässäpä on ongelma! Trash2cash-projektin tutkimusten mukaan vain 40 prosentissa poistotekstiilstä on pesulappu tallella. Pesulaput irtoavat itsestään harvoin, eli käyttäjät ovat leikanneet ne itse pois. Tästä ei kannata käyttäjiä tietenkään syyttää. Pesulaput ovat kutittavia, hankalia, naurettavan isokokoisia nivaskoja (tiedot parillakymmenellä kielellä, joista puolet muistuttaa toisiaan niin paljon että sanat ‘polyesteri’ tai ‘viskoosi’ ovat samat). Eli jos pesulaput saataisiin kohtuullisen kokoisiksi, ja niiden pitäisi olla pehmeää materiaalia joka vähentäisi kuluttajan halua saksia ne irti vaatteesta, tekstiilin materiaalikierrätys tehostuisi heti. Tai tiedot voisi painaa suoraan kankaaseen nurjalle puolelle.

Mistä päästä lähteä ajamaan EU-tason direktiiviä pesulappujen järkeistämiseksi?

Muotiraportti hortoilee vastuullisuuteen johdattavaa tietä etsiessään

Screen shot 2017-08-04 at 14.38.16Kööpenhaminan Fashion Summitin (mitenkä tuon kääntäisi? muotihuippukokous?) yhteydessä julkaistu Pulse-raportti on kiinnostavaa luettavaa, mutta herättää vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin mihin se antaa vastauksia. Keskityn tässä raportin ongelmakohtiin, vaikka siinä on paljon hyvääkin (esim. sivut 37-61 ovat kattava esittely vaatteen elinkaaren ongelmakohdista, vaatimukset tiukemmasta säätelystä, uusien toimintamallien pohtiminen ja ylipäänsä paljon dataa tiivistetty selvään muotoon, ehdottomasti lukemisen arvoinen siis).

Raportin on tuottanut Global Fashion Agenda, jonka osaanottajia ovat mm vaatealan jättiyritykset Kering, H&M, Target ja Li & Fung. Tämä on tietenkin omiaan suhtautumaan jonkinasteisella epäluulolla sentapaisiin väitteisiin kuten “‘fast fashion’ does not automatically represent a threat to the environment and the world economy” (no, väitteen loppuosaan tuskin kenelläkään on vastaansanomista, raportissakin mainitaan että tekstiili- ja vaateala on yksi maalman suurimpia kulutustuote-teollisuudenhaaroja joten mitenpä se uhkaisi taloutta kun se itse on yksi sen merkittävä osa). Mutta voiko mikään raportti, jonka tuotamisessa on maailman isoimpien halpamuodin tuottajien näpit mukana, todella kritisoida pikamuotijärjestelmää?

Hämmästyttävimmät tulokset ovat kohdassa Raw Materials, jossa taulukoidaan eri tekstiilimateriaalien cradle-to-gate ympäristövaikutukset Higg-indeksiin pohjaten. Huonoimmat pisteet saavat lehmännahka, silkki, puuvilla ja villa. Olen aivan ihmeissäni silkin kehnoista tuloksista (esim. väitetään oleva pahin ilmastonmuutoksen aheuttaja esitelyistä kuiduista), sillä luulisi että mulperipuiden ja silkkiäistoukkien kasvatus olisi suht lähelle hiilineutraalia, semminkin kun silkin käsittelyssä ei tarvita rajuja kemikaalejakaan. Vettä kyllä kuluu, mutta niinpä kuluu kaikkien muidenkin (luonnon)materiaalien kohdalla. Mutta tähän pitää vielä paneutua. Parhaan tuloksen saa polypropyleeni, kankeahko ja ankeahko joskin kevyt muovikuitu, joka teollisen käytön ohella sopii parhaiten julkisten tilojen kovaa kulutusta kärsivien huonekalujen verhoiluun. Runkokuidut (pellava ja hamppu) saivat myös hyvät pisteet, mutta muuten huippupisteitä saivat tekokuidut.

Tätä muuten villantuottajien organisaatio IWTO ei sulattanut sellaisenaan vaan julkaisi vastineen. Vastineessa on pointtinsa, mutta jättäähän se tietysti villan epäsuotuisat puolet mainitsematta. Villalla on merkittävät terveys-, miellyttävyys- ja kulttuuriansionsa, samoin käyttövaiheen etuna pitkä pesuväli ja tietyissä tapauksissa lampaat pitävät biotooppeja kunnossa. Mutta villan käsittely kankaaksi asti pesuineen vaatii paljon vettä ja energiaa, lampaiden lääkitseminen loisia vastaan on ongelma, ja yliladuntaminen aiheuttaa eroosiota. Riippuu siis todella paljon lampaidenkasvatustavasta, onko villa ympäristölle hyödyksi vai haitaksi. Yksittäinen numero ei mitenkään pysty kuvaamaan koko tätä vaihtelevaa aihetta. Villan esittäminen yksiselittesen fantastisena ekovalintana on toki ymmärrettävää kun muistaa kyseessä olevan alan etujärjestön.

Mutta tämä ei siis tarkoita sitä, että olisin samaa mieltä raportin kanssa. Kallistun enemmän IWTO:n suuntaan. Jotkut raportin suosittelemat vastuullisuustomet, kuten “Reduce conventional cotton use, Replacing 30% of 2030 cotton with polyester saves 22.6 bn m³ water” ovat aivan älyttömiä. Aivan piinaava ajatus, että pitäisi kiusata ihmisiä ja planeettaa mikromuovia erittävillä, hiostavilla polyesterivaatteilla, joiden kulahtaminen on peruuttamatonta ja joiden kierrätysmahdollisuudet ovat tällä hetkellä mitättömät. Jos ne puuvillavaatteet, jotka tehdään heppoisista ja nukkaantuvista kankaista, ja joiden käyttöikä tästä syystä rajoittuu hyvin lyhyeen, yksinkertaisesti jätettäisiin tekemättä sen sijaan että niitä tehtailtaisiin vielä halvemmalla bulkkipolyesteristä, niin johan saataisiin vedensäästöä. Mutta tiedän kyllä, että tälläisen ehdottaminen on mahdottomuus, sillä vaatteita myymällähän rahaa tehdään, eikä olemalla niitä myymättä.

Raportin puhe siitä, kuinka suuri homma on vaatettaa tulevaisuuden maapallon kasvanut väestö on sikäli joutavaa höpötystä, että tällä hetkellä miljardi varakkainta käyttää yhtä paljon vaatetuskuituja kuin loput – eikä tämä tilanne nykyistä tuotanto- ja ansaintamallia jatkettaessa tule luultavasti muuttumaan. Jos kuitukulutus jakautuisi tasaisemmin ja hyödynnettäisiin mielekkäämmin, tämänhetkiset määrät riittäisivät kyllä isommallekin porukalle.

Screen shot 2017-08-04 at 12.42.10

Koko raportin pohjimmaisena ongelmana on, että lasketaan pisteitä materiaaleille ja yksittäisille käytännöille, joiden perusteella saadaan pikamuotia maailmaan syytävät firmat näyttämään vastuullisuuden sankareilta. Totta ihmeessä voidaan osaoptimoida joitain yksittäisseikkoja järjestelmän sisällä, mutta kuten Greenpeacenkin edustaja totesi, vähemmän paha ei ole hyvä. Niin kauan kuin pikamuotia ei pystytä mielekkäästi kierrättämään – mikä tavoite on yhtä lähellä toteutumista kuin toimivat kuolemattomuushoidot tai päästeetön energia – hyvin lyhyen käytön kestävät vaatteet eivät ole vastuuliisia vaikka kuinka koitettasiin valita minkä taulukon mukaan suositeltava materiaali. Yhdellä aukeamalla sivutaan tätä ongelmaa (57-58) pääsemättä kuitenkaan kovin pitkälle. Raportti on jopa ihmeissään siitä, kuinka muutoin niin hienosti pisteitä kasaavat pikamuodin edelläkävijät eivät käyttövaiheen pidentämisessä oikein menesty: “the industry seems to be neglecting this stage. Even the big fast-fashion and sportswear firms that do well elsewhere on the value chain are unable to top 20 at the consumer use stage.” Melko itsestäänselvää, koska noiden firmojen koko menestys pohjautuu siihen että vaatteita EI käytetä ptkään!

Industry Best Practice -osiossa suositellaan käyttövaiheen toimenpiteiksi paitsi matalia pesulämpötiloja, myös “highlight urgency of repair vs. throwing an item away, providing specific repair manuals), in place for all products. Providing replacement buttons and sewing kit with the item. Offer repair services, e.g., specific repair offering”, mutta ei tarkoituksellisesti vain lyhyttä käyttöä varten suunniteltua vaatetta *voi* korjata samalla tavoin kuin hyvistä aineista huolellisesti tehtyä vertailukohdetta. Jos kangas on nuhjuuntuvaa ja haperoa ja sisätyöt onnettomat, ei käytön pidentämistä edistä vaikka pikamuotikaupan jakun mukana tulisi ompelukone ja ompelija.

 

“Disruptiiviset” toimintamallit, joita raportissa käsitellään, väläyttelevät sekä innostavia että hermostuttavia näkymiä tulevaisuudesta. Miten tämänhetkiset jättiyritykset ehdoteltuihin tulevaisuudennäkymiin sopivat, jää lukijan mielikuvituksen varaan. Eikä minullakaan ole antaa oikein minkäänlaista kiistämättömästi toimivaa ehdotusta sitä, kuinka saada tekstiiliala sovitettua yhteen planeetan rajojen kanssa. Ehkä raportin peräänkuuluttamasta yhteiskunnallisesta säätelystä voisi aloittaa!

Clothing Quality – how to improve it

Viime viikolla olin mukana Demos Helsingin organisoimassa tekstiili-aihesessa Peloton-klubissa (Putte’sissa, herkullista pitsaa oli tarjolla sekä puhujille että kuulijoille!). Minun aiheenani oli vaatteiden laadun tärkeys ja mitä tämänhetkisen tilanteen kohentamiseksi voisi tehdä.

Last week I participated in an event called Peloton club, which is organized by Demos Helsinki. My topic was clothing quality, why it is important and hw to fix current problematic situation.


01

Clothes and textile consumption has been rising for centuries, but it has shot up in the past twenty years. In Sweden the consumption of clothes has gone up 40 percent since 2000, and the situation is similar in other Nordic and European countries.

None of us would bee too happy, if we went back to three kilograms of garment fibers per person. It’s not sufficient to cover basic needs. But the current situation is also not good. We produce too much, buy too much, own too much and throw away too much.

We need to cut back a bit, slowing down clothes consumption, maybe to the levels of seventies or eighties. So we are not talking about asceticism here, having just one dress and one sock which has a hole, no, we are talking about being well clothed but just not in excess. Using the same clothes longer, buying used instead of new, repairing, and of course new post-ownership models like leasing, renting and sharing clothes.

And all of these directly depend on long-lasting, well-made clothes. In short GOOD QUALITY.

Only good quality clothes are sustainable. It takes approximately the same amount of input, like water, energy and chemicals, to make a shirt that lasts five hundred uses as a shirt that lasts five uses. It does not matter if production process is a little bit more ecological, if it produces a shirt which is discarded soon.
At the moment – it’s more financially rewarding to manufacture plenty of clothes for as cheap as possible and sell them with fast turnaround, that is, the fast fashion system, than to make more carefully constructed, better material clothes which are purchased quite seldom.

Speed and low price would not be possible if not for huge compromises on quality.

But at the moment it just is financially smarter move for a clothing company to use cheaper fabric made from cheaper yarn, faster and cheaper construction and basically cut corners where ever possible. It just does not pay to use better but more expensive materials. Fast fashion, low quality cheap clothes and fast turnaround is definitely the most successful business model in garment industry. Other industries are watching the profit margins of fast fashion with envy.

So, in this situation, how to improve the clothing quality generally?
02
1) Educating consumers to make smarter choices. There’s a whole generation of shoppers, who have grown up in a world where clothes cost the same as a pizza or a movie ticket, and who have never even seen or touched truly well-made clothes. So have to tell them what quality is and how to spot it. My dream is to improve fashion press to take notice of the physical reality of clothes, how they are made and of what materials, in addition to how they look and what image they project.
PRO: In a way, this should be easy. Just give a speech or write an article and get it published. No opposition, except maybe from fast fashion makers who fund fashion magazines with their ads.

CON: never reach everyone, especially the ones who most are in need of educating. Moreover, why consumers have to take it upon themselves to spend months or years learning about garment construction and fabric properties? It’s not as if in other business fields it was OK to sell whatever quality and expect consumers sort out the good from the bad. We don’t go around in grocery stores sniffing at milk cartons and trying to figure out which one is good milk and which one is rotten. No, we go into the store and pick whichever milk carton, secure in the knowledge that it is good. The society has set certain boundaries and expectations to milk business for the protection of consumers, to which all milk sellers have to adhere.

2) Better education for fashion designers and other garment business professionals, so that they can make design decisions that affect positively the quality. We need RESEARCH to actually find out which clothes last longest in practice (for example, acrylic is as a fiber technically stronger than wool. But this does not mean an acrylic sweater is used longer than a wool sweater, because consumers feel natural fibers are more precious and take care of them better and so natural fiber clothes last longer in use in practice. Wool ages more beautifully than acrylic, which contributes to actual longer use much more than technical properties.)
PRO: chance to strike where impact is greatest, even before clothes are made CON: who pays? Designers can’t make design decisions that harm company profits.

03
3) Extended producer responsibility, similar to what’s going on with home electronics: consumers can return their used or broken electronics to shops for no charge.
PRO: if done right, encourages brands’ take-back and re-sale systems and steers towards better quality, as brands suffer economically from bad quality and are rewarded financially for good quality. CON: simply collecting used clothes and getting rid of them somehow is not remarkably eco-friendly. Encouraging even faster cycle of use-throw-away by giving discounts may even increase consumption.

4) Flat tax for garments, discouraging super cheap clothes, or raising clothing prices by some other means
PRO: if it works, less but better. Since cheap prices have brought the quality down, higher prices would drive it back up. Affects all businesses CON: …except those beyond Nordic or EU legislation, for example consumers mail-ordering their clothes straight from China. Local garment business would fight extra taxes it tooth and nail, so unrealistic solution at the moment.

5) Sign for quality clothes, similar to EU Eco Flower or Nordic Swan, but with a specific quality assurance message.
PRO: Since current system favors cheap and crappy, would help change the balance, if consumers can actually trust that more expensive lasts longer CON: extremely difficult to measure “quality”, which is a multi-faceted thing and means different things for different products (for example quality for silk party dress is almost opposite of what quality for workers pants is). Can see a nightmare of bureaucracy which is proportionally most difficult for small companies.

04
6) Increase of information, better information flow, transparency. Brands giving out voluntarily  better information to consumers, about fabrics they use, how long they are supposed to last, why certain decisions have been made.
PRO: Should be a good selling point, and eventually it would hopefully became the norm. Transparency also good for ethical concerns. CON: Consumers easily fooled with pretty talk, not many are able to tell blabla from meaningful information.

7) Technical solutions / App or other technical solution which gives impartial judgement about seams, fabric etc. Would work with microscope lens which is easily attached to cell phone camera.
PRO: facts are facts and could be shared easily via smartphone. CON: Does not exist yet.

Ratkaisuja poistotekstiilille

screen-shot-2016-11-07-at-23-01-49

Telaketju etenee. Tämä mieleenpainuvasti nimetty kehitteillä oleva koko maan kattava poistotekstiilin käsittelyn koordinointijärjestelmä pyrkii sisällyttämään itseensä poistotekstiilin keräilyn, lajittelun ja hyödyntämisen kokonaisvaltaisesti ja kaikki näiden asioiden kanssa työskentelevät tahot huomioiden. Jos olet tälläinen taho etkä vielä Telaketjussa mukana, ota yhteyttä Turun Amk:in Henna Knuutilaan!

Ideana on, että poistotekstiili kerätään ja lajitellaan Suomessa niin tehokkaasti, että sen arvo nousee – sellaisenaan käyttökelpoinen saadaan eroteltua joukosta edelleenkäyttöön – materiaalina, siis käytännössä kankaana käyttökelpoinen saadaan eroteltua mekaanisesti tai kemiallisesti kierrätettävästä – kierrätettävä ja vain polttoon kelpaava erotellaan toisistaan, niin että teolliset kierrätysprosessit tulevat taloudellisesti järkeviksi –
käytetystä tekstiilistä uutta tekevät yrittäjät saavat kätevämmin materiaalia – ja kaiken tämän ympärille syntyy työpaikkoja ja liiketoimintaa.

Itse havittelen päästä mukaan lajittelukoulutuksen sisältöjen tuottamiseen. Kun lajittelu on tämän koko homman kriittisin kohta, eikä sitä voi sysätä kuin pieneltä osaltaan koneille, pitää poistotekstiililajitteluun maksimaalisen hydyn saamiseksi kouluttaa. Miten tunnistaa silmänräpäyksessä luonteikas vintagemekko, ylellinen materiaali, huolellinen ompelujälki, arvostettu merkkivaate? Tälläistä koulutusta tai mitään siihen suuntaankaan ei vielä anneta, joten kaikki pitää rakentaa alusta lähtien, alkaen siitä että selvitetään mitä poistotekstiiliä käyttävät tahot lajittelulta kaipaavat.

Toivoisin myös, että kun on käynyt suunitteilla olevan koulutuksen läpi, on koulutettavaan iskostunut sellainen tekstiilin kunnioitus, että se säilyy loppuelämän, vaikka ei tekstiililajittelu-uralle jäisikään. Näin yleinen tekstiilin arvostus (toivottavasti) nousee. Heikkolaatuisista rutkukankaisista miten kuten kokoonkyhätyistä rievuista ei huolellisimmallakaan lajittelulla loihdita arvokasta jaetta, joten toiveissa on nostaa poistotekstiilin tasoa nostamalla kuluttajien vaatimustasoa ja laatuymmärrystä uusien tekstiilien kohdalla.

Poistotekstiilin lajittelu ei ole helppo homma, vaan vaatii valtavan paljon tietoa meteriaaleista, työtavoista, pukuhistoriasta, brändeistä jne. Sama ihminen joutuu kohtaamaan ja päättämään jatkokohtalon peräkkäin vaikkapa 50 sentin vauvanpaidalle ja 100 euron designvintagemekolle. Reikäiset housut voivat olla jätettä tai kallis brändiluomus. Nyppyisyys voi tuhota vähäisenkin arvon ja toivon minkäänlaisesta myyntituotosta ketjuliikkeen akryylisekoiteneuleessa, kun taas hienosta laatumerkin mohairneuleesta nypyt kannattaa hellästi irroitella ja pistää reipas hinta lappuun.

screen-shot-2016-11-07-at-23-00-34

Satuin tänään nappaamaan eräästäkin ilmaishuoneesta soman neuleen, pilvenpehmoista kid mohairia kohtuullisella polyamidilisällä (ylläolevassa kuvassa oikeassa alanurkassa) – juuri sellainen yksivärinen tosilämmin neule, jota talvigarderoobissani ei ollut. Se tuntui hyvältä käteen enkä löytänyt siitä muuta vikaa kuin pari helposti irroitettavaa nyppyä ja itselleni hieman ahtaan pääntien. Kotona naksin pääntien resorin irti ja katsoin sitten mikäs tämä epämääräisesti tutunkuuloinen merkki olikaan. No, googlaus paljasti, että perinteikkään brittimerkin Daksin neuleet maksavat uutena helposti parisataa puntaa. Jälleenmyyntiarvo taisi valitettavasti romahtaa, mutta itsellenihän minä sen otinkin. Jos Telaketjun lajittelukoulutus olisi ollut jo toiminnassa, kyseinen neule olisi päätynyt ilmaislaarin sijaan hinnakkaaseen merkkivaaterekkiin – menetys ehkä minulle mutta hyväksi yleisemmin.

Nämä tyylikkäät vaatteet eivät olleet aiemmin leikkuujätettä tehtaan lattialla

screen-shot-2016-10-26-at-14-09-26

Muotijournalisteille pitäisi olla jonkinlainen vaatetuotannon kevytkoulutusohjelma, tuumin tänään. Varsinkin vastuullisesta muodista tunnutaan kirjoittelevan innostuksen vallassa mutta vähin pohjatiedoin – esimerkkinä tämä Huffington Postin juttu, jossa railakkaasti yhdistellään tietoja eri lähteistä paljoa välittämättä siitä kuuluvatko ne yhteen.

Tonlé-niminen firma tekee jutun mukaan Kamputseassa vaatteita vaateteollisuuden ylijäämäkankaista. Otsikko hehkuttaa, kuinka nämä mekot on tehty tehtaan lattialla  lojuneesta leikkuujätteestä ja kuinka tehtaat haaskaavat niiin paljon hyvää materiaalia.

Teollisessa vaatetuotannossa syntyy leikkuujätettä 15-20%. Tämä pitää paikkansa. On myös hienoa, että pieni firma käyttää teollisuuden ylijäämäkankaita ja kaikenlisäksi maksaa työntekijöille paikallisittain kunnon palkan. Ylijäämäkankaat (remnants) eivät kuitenkaan ole sama asia kuin leikkuujätteet! Leikkuujätteet ovat niin pieniä kikkareita, ettei niistä mekkoja leikellä.

screen-shot-2016-10-26-at-13-36-22

Kuva täältä.

Kuvassa näkyy teollinen leikkuusuunnitelma, ja vähäiselläkin ompelukokemuksella ymmärtää, että jäljelle jääneistä paloista ei koruja ja pussukoita suurempia tuotteita saa (jos ei sitten tilkkutäkkimäisesti ompele hyvä jos kämmenekokoisia, epäsäännöllisen muotoisia jätepaloja yhteen – jutun kuvista näkee että tästä ei ole kyse). Joskus jätepalat voivat olla hiukan isompia, jos esim. käytetään kuviollista kangasta ja ollaan niin kunnianhimoisia että kuviot pyritään kohdistamaan, mutta ihan taloudellisistakin syistä tehtaissa pyritään leikkaamaan kangas mahdollisimman tehokkaasti. Vaatevalmistajalle ns halvan työvoiman maissa on kangas suurin kuluerä, eikä sitä nyt huvikseen haaskata. Vaatteita vaan tuotetaan niin paljon, että pienistäkin leikkujätteen rippusista kasvaa iso läjä. Vaatevallankumouksen pääarkkitehti Orsola de Castro arvioi määräksi (vuotuisesti?) 40 biljoonaa neliömetriä (täällä Guardianin jutussa). Mene ja tiedä tuosta luvusta kuinka tarkka se on, mikään taho ei leikkuujätettä mittaile ja  tilastoi, mutta mittakaava lienee oikeansuuntainen.

screen-shot-2016-10-26-at-14-06-08
Jutun firma Tonlé käyttää jopa leikkuujätteitä joissain tuotteissaan, nimittäin kaulakoruissa.

Leikkuujäte on kiistämättä ympäristöongelma – sen lisäksi että siinä menee kankaan tekemiseen investoidut luonnonvarat hukkaan, siitä harvemmin hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Kaatopaikalla tekstiilijäte hönkii metaania ilmakehään mädätessään, ja polttaminen on OK vaihtoehto vain asiallisissa polttolaitoksissa.

Zero waste design pyrkii eliminoimaan leikkuujätteen kokonaan suunittelemalla vaatteet käytettävissä olevan kankaan mukaan. Alan uranuurtaja on Parsonissa opettava Timo Rissanen. Itse kyllä rakastan istutettuja hihoja sen verran, etten ole valmis luopumaan niistä zero wastenkaan nimissä – sen sijaan Rissasen jossain esittämä idea kaavojen suunnittelemisesta niin, että ylimääräinen kangas tulisi saumanvaroihin tai herkästi kuluvien kohtien vahvikkeiksi kuulostaa mahtavalta. Samoin ottaisin mielellään pienen pussillisen leikkuujätettä uuden vaatteen mukana, niin että jos vaatteesta hajoaisi jokin kohta, sen voisi paikata samalla kankaalla.

Pure Waste taas käyttää leikkuujätteet uuden langan valmistusaineeksi, joka on varsin mahtava juttu. Kun lajittelu toimii, saadaan valmiiksi toivotunväristä kangasta ilman erillistä värjäysprosessia ja näin voidaan skipata ympäristöä rasittava värjäysvaihe.

Vastuullinen vaatetuotanto on muutenkin tarpeeksi monimutkainen aihe, ilmankin että journalistit menevät ja hämmentävät alaan perehtymättömät lukijat sotkemalla asioita!