Clothing Quality – how to improve it

Viime viikolla olin mukana Demos Helsingin organisoimassa tekstiili-aihesessa Peloton-klubissa (Putte’sissa, herkullista pitsaa oli tarjolla sekä puhujille että kuulijoille!). Minun aiheenani oli vaatteiden laadun tärkeys ja mitä tämänhetkisen tilanteen kohentamiseksi voisi tehdä.

Last week I participated in an event called Peloton club, which is organized by Demos Helsinki. My topic was clothing quality, why it is important and hw to fix current problematic situation.


Clothes and textile consumption has been rising for centuries, but it has shot up in the past twenty years. In Sweden the consumption of clothes has gone up 40 percent since 2000, and the situation is similar in other Nordic and European countries.

None of us would bee too happy, if we went back to three kilograms of garment fibers per person. It’s not sufficient to cover basic needs. But the current situation is also not good. We produce too much, buy too much, own too much and throw away too much.

We need to cut back a bit, slowing down clothes consumption, maybe to the levels of seventies or eighties. So we are not talking about asceticism here, having just one dress and one sock which has a hole, no, we are talking about being well clothed but just not in excess. Using the same clothes longer, buying used instead of new, repairing, and of course new post-ownership models like leasing, renting and sharing clothes.

And all of these directly depend on long-lasting, well-made clothes. In short GOOD QUALITY.

Only good quality clothes are sustainable. It takes approximately the same amount of input, like water, energy and chemicals, to make a shirt that lasts five hundred uses as a shirt that lasts five uses. It does not matter if production process is a little bit more ecological, if it produces a shirt which is discarded soon.
At the moment – it’s more financially rewarding to manufacture plenty of clothes for as cheap as possible and sell them with fast turnaround, that is, the fast fashion system, than to make more carefully constructed, better material clothes which are purchased quite seldom.

Speed and low price would not be possible if not for huge compromises on quality.

But at the moment it just is financially smarter move for a clothing company to use cheaper fabric made from cheaper yarn, faster and cheaper construction and basically cut corners where ever possible. It just does not pay to use better but more expensive materials. Fast fashion, low quality cheap clothes and fast turnaround is definitely the most successful business model in garment industry. Other industries are watching the profit margins of fast fashion with envy.

So, in this situation, how to improve the clothing quality generally?
1) Educating consumers to make smarter choices. There’s a whole generation of shoppers, who have grown up in a world where clothes cost the same as a pizza or a movie ticket, and who have never even seen or touched truly well-made clothes. So have to tell them what quality is and how to spot it. My dream is to improve fashion press to take notice of the physical reality of clothes, how they are made and of what materials, in addition to how they look and what image they project.
PRO: In a way, this should be easy. Just give a speech or write an article and get it published. No opposition, except maybe from fast fashion makers who fund fashion magazines with their ads.

CON: never reach everyone, especially the ones who most are in need of educating. Moreover, why consumers have to take it upon themselves to spend months or years learning about garment construction and fabric properties? It’s not as if in other business fields it was OK to sell whatever quality and expect consumers sort out the good from the bad. We don’t go around in grocery stores sniffing at milk cartons and trying to figure out which one is good milk and which one is rotten. No, we go into the store and pick whichever milk carton, secure in the knowledge that it is good. The society has set certain boundaries and expectations to milk business for the protection of consumers, to which all milk sellers have to adhere.

2) Better education for fashion designers and other garment business professionals, so that they can make design decisions that affect positively the quality. We need RESEARCH to actually find out which clothes last longest in practice (for example, acrylic is as a fiber technically stronger than wool. But this does not mean an acrylic sweater is used longer than a wool sweater, because consumers feel natural fibers are more precious and take care of them better and so natural fiber clothes last longer in use in practice. Wool ages more beautifully than acrylic, which contributes to actual longer use much more than technical properties.)
PRO: chance to strike where impact is greatest, even before clothes are made CON: who pays? Designers can’t make design decisions that harm company profits.

3) Extended producer responsibility, similar to what’s going on with home electronics: consumers can return their used or broken electronics to shops for no charge.
PRO: if done right, encourages brands’ take-back and re-sale systems and steers towards better quality, as brands suffer economically from bad quality and are rewarded financially for good quality. CON: simply collecting used clothes and getting rid of them somehow is not remarkably eco-friendly. Encouraging even faster cycle of use-throw-away by giving discounts may even increase consumption.

4) Flat tax for garments, discouraging super cheap clothes, or raising clothing prices by some other means
PRO: if it works, less but better. Since cheap prices have brought the quality down, higher prices would drive it back up. Affects all businesses CON: …except those beyond Nordic or EU legislation, for example consumers mail-ordering their clothes straight from China. Local garment business would fight extra taxes it tooth and nail, so unrealistic solution at the moment.

5) Sign for quality clothes, similar to EU Eco Flower or Nordic Swan, but with a specific quality assurance message.
PRO: Since current system favors cheap and crappy, would help change the balance, if consumers can actually trust that more expensive lasts longer CON: extremely difficult to measure “quality”, which is a multi-faceted thing and means different things for different products (for example quality for silk party dress is almost opposite of what quality for workers pants is). Can see a nightmare of bureaucracy which is proportionally most difficult for small companies.

6) Increase of information, better information flow, transparency. Brands giving out voluntarily  better information to consumers, about fabrics they use, how long they are supposed to last, why certain decisions have been made.
PRO: Should be a good selling point, and eventually it would hopefully became the norm. Transparency also good for ethical concerns. CON: Consumers easily fooled with pretty talk, not many are able to tell blabla from meaningful information.

7) Technical solutions / App or other technical solution which gives impartial judgement about seams, fabric etc. Would work with microscope lens which is easily attached to cell phone camera.
PRO: facts are facts and could be shared easily via smartphone. CON: Does not exist yet.

Ratkaisuja poistotekstiilille


Telaketju etenee. Tämä mieleenpainuvasti nimetty kehitteillä oleva koko maan kattava poistotekstiilin käsittelyn koordinointijärjestelmä pyrkii sisällyttämään itseensä poistotekstiilin keräilyn, lajittelun ja hyödyntämisen kokonaisvaltaisesti ja kaikki näiden asioiden kanssa työskentelevät tahot huomioiden. Jos olet tälläinen taho etkä vielä Telaketjussa mukana, ota yhteyttä Turun Amk:in Henna Knuutilaan!

Ideana on, että poistotekstiili kerätään ja lajitellaan Suomessa niin tehokkaasti, että sen arvo nousee – sellaisenaan käyttökelpoinen saadaan eroteltua joukosta edelleenkäyttöön – materiaalina, siis käytännössä kankaana käyttökelpoinen saadaan eroteltua mekaanisesti tai kemiallisesti kierrätettävästä – kierrätettävä ja vain polttoon kelpaava erotellaan toisistaan, niin että teolliset kierrätysprosessit tulevat taloudellisesti järkeviksi –
käytetystä tekstiilistä uutta tekevät yrittäjät saavat kätevämmin materiaalia – ja kaiken tämän ympärille syntyy työpaikkoja ja liiketoimintaa.

Itse havittelen päästä mukaan lajittelukoulutuksen sisältöjen tuottamiseen. Kun lajittelu on tämän koko homman kriittisin kohta, eikä sitä voi sysätä kuin pieneltä osaltaan koneille, pitää poistotekstiililajitteluun maksimaalisen hydyn saamiseksi kouluttaa. Miten tunnistaa silmänräpäyksessä luonteikas vintagemekko, ylellinen materiaali, huolellinen ompelujälki, arvostettu merkkivaate? Tälläistä koulutusta tai mitään siihen suuntaankaan ei vielä anneta, joten kaikki pitää rakentaa alusta lähtien, alkaen siitä että selvitetään mitä poistotekstiiliä käyttävät tahot lajittelulta kaipaavat.

Toivoisin myös, että kun on käynyt suunitteilla olevan koulutuksen läpi, on koulutettavaan iskostunut sellainen tekstiilin kunnioitus, että se säilyy loppuelämän, vaikka ei tekstiililajittelu-uralle jäisikään. Näin yleinen tekstiilin arvostus (toivottavasti) nousee. Heikkolaatuisista rutkukankaisista miten kuten kokoonkyhätyistä rievuista ei huolellisimmallakaan lajittelulla loihdita arvokasta jaetta, joten toiveissa on nostaa poistotekstiilin tasoa nostamalla kuluttajien vaatimustasoa ja laatuymmärrystä uusien tekstiilien kohdalla.

Poistotekstiilin lajittelu ei ole helppo homma, vaan vaatii valtavan paljon tietoa meteriaaleista, työtavoista, pukuhistoriasta, brändeistä jne. Sama ihminen joutuu kohtaamaan ja päättämään jatkokohtalon peräkkäin vaikkapa 50 sentin vauvanpaidalle ja 100 euron designvintagemekolle. Reikäiset housut voivat olla jätettä tai kallis brändiluomus. Nyppyisyys voi tuhota vähäisenkin arvon ja toivon minkäänlaisesta myyntituotosta ketjuliikkeen akryylisekoiteneuleessa, kun taas hienosta laatumerkin mohairneuleesta nypyt kannattaa hellästi irroitella ja pistää reipas hinta lappuun.


Satuin tänään nappaamaan eräästäkin ilmaishuoneesta soman neuleen, pilvenpehmoista kid mohairia kohtuullisella polyamidilisällä (ylläolevassa kuvassa oikeassa alanurkassa) – juuri sellainen yksivärinen tosilämmin neule, jota talvigarderoobissani ei ollut. Se tuntui hyvältä käteen enkä löytänyt siitä muuta vikaa kuin pari helposti irroitettavaa nyppyä ja itselleni hieman ahtaan pääntien. Kotona naksin pääntien resorin irti ja katsoin sitten mikäs tämä epämääräisesti tutunkuuloinen merkki olikaan. No, googlaus paljasti, että perinteikkään brittimerkin Daksin neuleet maksavat uutena helposti parisataa puntaa. Jälleenmyyntiarvo taisi valitettavasti romahtaa, mutta itsellenihän minä sen otinkin. Jos Telaketjun lajittelukoulutus olisi ollut jo toiminnassa, kyseinen neule olisi päätynyt ilmaislaarin sijaan hinnakkaaseen merkkivaaterekkiin – menetys ehkä minulle mutta hyväksi yleisemmin.

Nämä tyylikkäät vaatteet eivät olleet aiemmin leikkuujätettä tehtaan lattialla


Muotijournalisteille pitäisi olla jonkinlainen vaatetuotannon kevytkoulutusohjelma, tuumin tänään. Varsinkin vastuullisesta muodista tunnutaan kirjoittelevan innostuksen vallassa mutta vähin pohjatiedoin – esimerkkinä tämä Huffington Postin juttu, jossa railakkaasti yhdistellään tietoja eri lähteistä paljoa välittämättä siitä kuuluvatko ne yhteen.

Tonlé-niminen firma tekee jutun mukaan Kamputseassa vaatteita vaateteollisuuden ylijäämäkankaista. Otsikko hehkuttaa, kuinka nämä mekot on tehty tehtaan lattialla  lojuneesta leikkuujätteestä ja kuinka tehtaat haaskaavat niiin paljon hyvää materiaalia.

Teollisessa vaatetuotannossa syntyy leikkuujätettä 15-20%. Tämä pitää paikkansa. On myös hienoa, että pieni firma käyttää teollisuuden ylijäämäkankaita ja kaikenlisäksi maksaa työntekijöille paikallisittain kunnon palkan. Ylijäämäkankaat (remnants) eivät kuitenkaan ole sama asia kuin leikkuujätteet! Leikkuujätteet ovat niin pieniä kikkareita, ettei niistä mekkoja leikellä.


Kuva täältä.

Kuvassa näkyy teollinen leikkuusuunnitelma, ja vähäiselläkin ompelukokemuksella ymmärtää, että jäljelle jääneistä paloista ei koruja ja pussukoita suurempia tuotteita saa (jos ei sitten tilkkutäkkimäisesti ompele hyvä jos kämmenekokoisia, epäsäännöllisen muotoisia jätepaloja yhteen – jutun kuvista näkee että tästä ei ole kyse). Joskus jätepalat voivat olla hiukan isompia, jos esim. käytetään kuviollista kangasta ja ollaan niin kunnianhimoisia että kuviot pyritään kohdistamaan, mutta ihan taloudellisistakin syistä tehtaissa pyritään leikkaamaan kangas mahdollisimman tehokkaasti. Vaatevalmistajalle ns halvan työvoiman maissa on kangas suurin kuluerä, eikä sitä nyt huvikseen haaskata. Vaatteita vaan tuotetaan niin paljon, että pienistäkin leikkujätteen rippusista kasvaa iso läjä. Vaatevallankumouksen pääarkkitehti Orsola de Castro arvioi määräksi (vuotuisesti?) 40 biljoonaa neliömetriä (täällä Guardianin jutussa). Mene ja tiedä tuosta luvusta kuinka tarkka se on, mikään taho ei leikkuujätettä mittaile ja  tilastoi, mutta mittakaava lienee oikeansuuntainen.

Jutun firma Tonlé käyttää jopa leikkuujätteitä joissain tuotteissaan, nimittäin kaulakoruissa.

Leikkuujäte on kiistämättä ympäristöongelma – sen lisäksi että siinä menee kankaan tekemiseen investoidut luonnonvarat hukkaan, siitä harvemmin hankkiudutaan vastuullisesti eroon. Kaatopaikalla tekstiilijäte hönkii metaania ilmakehään mädätessään, ja polttaminen on OK vaihtoehto vain asiallisissa polttolaitoksissa.

Zero waste design pyrkii eliminoimaan leikkuujätteen kokonaan suunittelemalla vaatteet käytettävissä olevan kankaan mukaan. Alan uranuurtaja on Parsonissa opettava Timo Rissanen. Itse kyllä rakastan istutettuja hihoja sen verran, etten ole valmis luopumaan niistä zero wastenkaan nimissä – sen sijaan Rissasen jossain esittämä idea kaavojen suunnittelemisesta niin, että ylimääräinen kangas tulisi saumanvaroihin tai herkästi kuluvien kohtien vahvikkeiksi kuulostaa mahtavalta. Samoin ottaisin mielellään pienen pussillisen leikkuujätettä uuden vaatteen mukana, niin että jos vaatteesta hajoaisi jokin kohta, sen voisi paikata samalla kankaalla.

Pure Waste taas käyttää leikkuujätteet uuden langan valmistusaineeksi, joka on varsin mahtava juttu. Kun lajittelu toimii, saadaan valmiiksi toivotunväristä kangasta ilman erillistä värjäysprosessia ja näin voidaan skipata ympäristöä rasittava värjäysvaihe.

Vastuullinen vaatetuotanto on muutenkin tarpeeksi monimutkainen aihe, ilmankin että journalistit menevät ja hämmentävät alaan perehtymättömät lukijat sotkemalla asioita!

Mikromuovit pesuvedessä


Huili-lehden järjestämässä vesiteemaisessa tapahtumassa tekstiilistä kiinnostuneelle oli kaksikin tärppiä: farkkujen valmistukseen tutustuneen Kaisa Viitasen esitys sekä Mari Koistisen haastattelema mikromuoveja Suomen vesistöissä selvitellyt tutkija Samuel Hartikainen. Oli siellä muustakin puhetta, mm ruuan vesijalanjäljestä ja JärkiSärki-maistelupiste!


Hartikaisen sanomisista mieleen jäi erityisesti se, että mikromuovien sijaan voisi alkaa puhua mikroroskasta – esim. tekstiilikuituja löytyy mikromuoveja etsittäessä, eivätkä ne kaikki suinkaan ole synteettisiä. Osa on ihan luonnonkuitujakin, mutta ne eivät jostain syystä ole maatuneet kuten luulisi, todennäköisesti käytetyistä värjäys- ja muista kemikaaleista johtuen. Tästä kaksi johtopäätöstä:

  1. Tekstiiliteollisuudessa (ja muussakin teollisuudessa!) käytettäviä kemikaaleja pitäisi tutkia enemmän tästä näkökulmasta, siis miten ne vaikuttavat vaikkapa pieneläimistöön & materiaalien maatumiseen.
  2. On entistä enemmän aihetta suhtautua skeptisesti kuvitelmaan ja väitteisiin siitä, että luonnonkuidut ovat lähtökohtaisesti luontoystävällisiä. Maatuminen luonnonkuituisen vaatteen mahdollisena loppukohtalona on kyseenalainen juttu, jos se ei ensinnäkään maadu ja jos maatuu, sen sisältämät kemikaalit ovat sellaisia, että niitä ei kukaan halua ruokakasveihinsa. Pellavaa, puuvilla, villa jne voisi silputa biojätteeseen, jos vain tietäisi tosiaan varmaksi että sitä ei ole värjäty tai muuten kemiallisesti käsitelty. Ja miten sen tietäisi? Vaadin INCI-listat myös tekstiileihin!!

Myös Uusiouutisissa oli juttu mikromuoveista. Pökerryttävin löydös on ehkä se, että mikromuoveja löytyy paitsi vesistöistä myös ilmasta ja jopa sadepisaroista. Jutussa mainitaan tutkimus, jossa Pariisin sateesta etsittiin ja löydettiin mikromuoveja. Mikromuovit ovat levinneet muovin sangen lyhyen olemassaolon aikana kaikkialle Maapallolla, jopa napa-alueille.

EU-rahoitteinen projekti Life+ Mermaids selvittelee nimenomaan tekstiilimikroroskan vesistöön pääsyn estämistä, sekä pesukoneiden filtterien kehittämisellä että itse tekstiilien ominaisuuksia parantamalla. Auttaisivatko kuitukarkulaisuuteen resiinit, silikoni-makroemulsiot tai muut keinot? Vastauksia ei vielä ole, mutta ainakin niitä yritetään saada aikaan.



Tutkimusta tarvitaan siitäkin, vaikuttavatko pyykkäystavat tai -aineet mikrokuitujen irtoamiseen. Tuore tutkimus (U. Pirc, M. Vidmar et al) kertoo että “Use of detergent and softener did not significantly influence emission. Release of fibers during tumble drying was approx. 3.5 times higher than during washing.” eli tämän tutkimuksen mukaan pesuaineen tai huuhteluaineen valinnalla ei ole juuri väliä, sen sijaan rumpukuivausta annattaisi välttää. Mutta tämä ei ole kovin laaja tutkimus, vastakkaisiakin näkemyksiä esim. huuhteluaineen vaikutuksesta olen nähnyt (peräti molempiin suuntiin: tämä tutkimus sanoo huuhteluaineen lisäävän mikrokuitujen irtoamista, täällä taas huuhteluainetta suositellaan mikrokuitujen irtoamisen ehkäisyyn!).

Vesistö- ja rantatutkimuksissa löytyy eniten polyesteriä ja akryyliä. Polyester ei ole mikään ylläri, koska se on puuvillan ohella yleisin tekstiilikuitu. Akryylin osuus maailman kuitukulutuksesta sen sijaan on suht pieni, joten akryylitekstiileistä täytyy irrota kuituja oikein urakalla.

Mikrokuituroska on niin vähän aikaa sitten havaittu ongelma, ettei oikein vielä ole mitään selvää neuvoa huolestuneille kuluttajille, muuta kuin ÄLÄ YLIPYYKKÄÄ. Se on muutenkin pätevä ekologinen neuvo. Mitä materiaaleja kannattaisi valita jne on vielä aivan epäselvää, pitää odotella tutkimustuloksia. Mutta tuuletus pyykkäämisen sijaan aina kuin mahdollista, niin ainakin estää omalta osaltaan mikrokuitujen joutumista vesistöihin.

Vaatekierrätyksen pullonkaula


Toissapäivänä pääsin Suomen muoti ja tekstiili ry:n ja Sitran kiertotalousseminaariin sijaistamaan sairastapauksen vuoksi, mikä oli minun onneni.

Kiertotalouden ensimmäinen pääperiaate ei ole kierrättää, vierittää ja pyörittää materiaa pelkästä liikkeen ilosta, vaan pitää käyttökelpoinen käytössä mahdollisimman pitkään sekä tehokkaasti, ja suunnitella kaikki, tässä tapauksessa vaatteet ja toimintamallit, sitä silmälläpitäen. Tämä voi tarkoittaa joko mahdollisimman pitkäikäisiksi suunniteltuja vaatteita, tai jotain toimintamallia joka poikkeaa vanhasta valmista > myy kuluttajalle > huokaise helpotuksesta kun olet päässyt tavarasta eroon. Liisaamista, vuokraamista tms. Jäte- ja poistotekstiilistä puhutaan nyt paljon, mutta Sitran Matti Aistrichia lainaten ei ole mitään järkeä keskittyä vaatteen arvossa siihen kahdeksaan prosenttiin, joka muodostuu materiaalikuluista ja heittää hukkaan loput (kuten käy, jos sellaisenaan käyttökelpoinen vaate tai tekstiili kierrätetään materiaalina). Koko nimike kiertotalous keskittää huomion mielestäni vähän väärään suuntaan. Fantastista kiertotaloutta on käyttää samaa vaatekappaletta huoltaen ja ylläpitäen, kunnes se on hiutunut olemattomiin, vaikka se ei kiertäisi kuin joskus harvoin pari kierrosta pesukoneen rummussa.

Pure Wasten teollisuuden leikkuujätteestä repimää kuitua, 
joka voidaan kehrätä sellaisenaan tai kierrätyspolyesterillä terästettynä langaksi.

Kuitenkin välillä päädytään siihen, että tuotetun materian on siirryttävä alkuperäiseltä omistajalta jollekulle toiselle. Poistotekstiilin lajittelu on kierron pullonkaula. Poistotekstiili on sisällöltään ja arvoltaan luultavasti sekalajisempaa kuin mikään muu kerättävä jae: satojen eurojen arvoisista vintagevaatteista sekalajiseen jätetekstiiliin, josta eroon päästäkseen joutuu maksamaan. On mille hyvänsä toimijalle taloudellinen katastrofi, jos lajittelussa vahingossa livahtaa eleganttiin vintageputiikkiin sopiva arvovaate poltettavan jätteen joukkoon. Materiaalina kierrätettävän tekstiilin arvo taas riippuu siitä, kuinka tarkkaan se onnistutaan lajittelemaan kuitusisällön mukaan. 100% puuvillaa himoitsevat kaikki Ali Harlinin kierrätyskuituporukasta ja Pure Wasten väestä bioetanolin valmistajiin. Villalle on oma käyttäjäkuntansa, ja täyspolyesteristä voi myös tehdä yhtä sun toista. Epämääräiset sekoitekankaat, elastaanilla sotketut trikoot ym taas ovat kaikille ongelma, ne tukkivat koneet tai eivät muuten ain sovi prosesseihin eikä niitä kaipaa juuri kukaan. Voihan ne loppujen lopuksi aina polttaa, mutta se ei ole järin ylevä käyttö vaivalla valmistetulle tekstiilille.

No niin, lajittelu on siis probleemi. Tähän tulokseen on tullut myös Tekstiili 2.0 / Telaketju-hanke, sillä heillä on suunnitteilla alan koulutusta. Tarvitaan lajittelijoita, jotka tunnistavat vintagekoltun tai merkkifarkut sellaiset nähdessään, osaavat poimia erikseen käsityökäyttöön sopivat kankaat tai vaatteet ja ymmärtävät tyylin, ladun, muodin ja materiaalien päälle. Osaava lajittelija nostaa poistotekstiililäjän arvon moninkertaiseksi, erottelemalla eri paikkoihin kuuluvat tuotteet. Jätemateriaalipuolelta taas Lahden ammattikorkeakoulu selvittää koneellista tekstiilin lajittelua – koitan päästä tutustumaan lajittelurobottiin heti kun se on asennettu!