Sananen työpukeutumisesta

Hesarissa oli tässä hiljan juttu työpukeutumisesta – tämä tieto sille yhdelle ainolle viimeiselle henkilölle, joka ei ole siihen jo törmännyt. Juttu oli itsessään mielenkiintoinen ja niin oli sen aiheuttama laaja närkästyskin.
Minulle tuo juttu ja sen pikkutarkat neuvot ei tuntunut siltä, että joku koittaa päällepäsmäröidä *minun* pukeutumistani ja olemistani ja rahan- ja ajankäyttöäni. Se oli vain mielenkiintoinen kurkistus tietyn heimon eriskummallisiin käytäntöihin, kuin antropologinen dokumentti. Kaikenlaisia outoja sisäpiirirituaaleja sitä onkin! Ajatella, hedge fund managerit ja Brysselin lobbarit jne juoksevat lounastauolla kampaamossa sen sijaan että esim söisivät lounaan (varmaan myös auttaa pysymään professionaalin imagon vaatimassa laihuudessa)! Kuulostaa stressaavalta, mutta onpahan noilla aloilla varmaan palkatkin sen mukaiset?

Osa närkästymisestä tuntui kumpuavan lähteestä “mitä tälläisestä turhasta asiasta juttuja kirjoitetaan”, mitä aina jaksan ihmetellä. Ihmset, joille on oikeasti aivan se ja sama mitä päällensä pukevat ovat niin harvassa, että voi hyvällä syyllä ihmetellä onko heitä olemassakaan. Vaatteet eivät ole vapaavalintainen harrasteasia, ne ovat minimissäänkin pakko ja välttämättömyys, parhaimmillaan myös kommunikaatiota, hyvinvointia ja itseilmaisua. Niinpä pukeutumisesta kertovat jutut mediassa ovat myös jotain aivan muuta kuin höpöhöpöä. Niissä voidaan kaivaa esiin ja tarkastella varsin laajoja yhteskunnallisia asioita. Sekä tiedostettuja että varsinkin tiedostamattomia käsityksiä ulkonäköön liittyen on kaikilla ihmisillä, ja tälläisten käsitysten olemassaolon tunnustaminen ei vielä itsessään ole vääryys.

Voi esimerkiksi totta tosiaankin pitää paikkansa, että monet ihmiset ties mistä alitajuisista ja menneiltä ajoilta periytyneistä syistä pitävät hamepukuista naista pätevämpänä kuin housupukuista, kuten toinen haastateltava asiantuntija arveli. Siinähän ei ole tietenkään mitään järkeä, mutta kaikenlaisia ajatusvinoumia ja päähänpinttymiä on, minkäs teet. Tässä tapauksessa – olettaen että tämä päähänpinttymä todella on yleisesti olemassa, mikä ei artikkelista vielä selvinnyt – voi joko päättää, että hameen käyttö on suht vaivaton tapa veivata päästä niitä, joita tuollaisella konstilla voi manipuloida, tai sitten tarkoituksella käydä tuollaisia päähänpinttymiä vastaan olemalla kiistämättömän pätevä housupukuinen nainen. Kannattaa muuten tutkistella itseään tässä asiassa ja selvittää minkälaisia ennakko-oletuksia tekee ihmisten ulkonäöstä ja/tai sukupuolesta jne. Todella harvassa ovat ne, joilla ei ole mitään ennakkoluuloja. Jos ei pidä laittamatonta tukkaa epäammattimaisena, saattaakin ajatella vaikkapa näyttävästi meikatun naisen olevan aivoton bimbo jne.

Artikkelissa oli useita päteviä huomioita. Luotto-ompelija ja -suutari on hyvä etsiä, jos ei vietä koko elämäänsä verkkareissa ja lenkkareissa. Miesten kengissä on sangen hyvä korrelaatio hinnalla ja laadulla, ja kolmensadan euron miestenkengät on fiksu hankinta, jos käyttää nahkakenkiä ja käytössä on keskimääräinen vaatetusbudjetti. “Investoi, älä shoppaile” on metodi, jota itsekin suosittelen, vaikka ilmaisen sen eri sanoin: selvitä itsellesi mitä oikeasti tarvitset ja sitten hanki se, äläkä ostele tunnepuuskissa jotain sellaista mitä et ensinkään tarvitse ja joka edistää vain vaatekauppiaan rikastumista eikä sinun hyvinvointiasi. Alennusmyyntejä kannattaa varoa, eivät vaatteet ole siellä siksi että saisit ne halvemmalla vaan siksi että kukaan ei ole ostanut niitä täydellä hinnalla. Hanki hyvät perusvaatteet, niin elämä helpottuu. Ja mitä tulee nyppyihin… no, mitään faktuaalista haittaa niistä ei ole, mutta ovathan ne nyt sentään rumia. Jne.

Sitten toki oli näitä väitteitä, joista tulee mieleen, että niiden lausuja kärsii jonkinlaisesta Tukholma-syndroomasta järjettömien ulkonäkövaatimusten suhteen. Ei saa näkyä harmaata hiuksissa. Pitää vahtia figuuriaan. Ei saa olla normaaleja vanhenemisen merkkejä kuten silmäpussit. Hampaanvalkaisu. Kynsihoidot. Loppumattomat ulkonäkövaatimukset, jotka ovat kaiken lisäksi vielä tiukasti sukupuolitettuja ja joiden noudattaminen lisää työtaakkaa varmaan puolella. Jos itse skippaa lounaat mennäkseen laitattamaan milloin tukkaa, milloin kynsiä, ja kaikinpuolin ponnistelee paitsi täyttääkseen jopa ylittääkseen nämä vaatimukset, niin tuntuu varmasti fuskaukselta, että jotkut (naiset) eivät teekään näin.

Se, että tuo esiin tälläisten enemmän tai vähemmän sanoittamattomen ulkonäkövaatimusten olemassaolon on itsessään täysin järkevää. Ihminen on sosiaalinen olento, ja pukeutuminen on sosiaalista viestintää, jota voi myös hyödyntää tarkoituksella. Mutta työelämän ja yleensäkin elämän ulkonäkö- ja pukeutumisvaatimukset kannattaa alistaa järkiperäiseen tarkasteluun, ennenkuin ryntää toteuttamaan niitä. Jotkut niistä ovat harmittomia tai jopa hyödyllisiä yhteenkuuluvuuden lisääjiä. Lähestulkoon kaikilla sosiaalisilla ryhmillä ja myös työpaikoilla on jonkinlainen pukeutumisetiketti, olkoon se sanoitettu tai ei. Slush-kelpoisessa startupissa ei olla töissä frakissa ja silinterissä sen enempää kuin jossain ministeriössä oltaisiin verkkareissa.
Joskus jaettu pukeutumistyyli on kätevä yhteenkuuluvuuden luoja, joka auttaa tunnistamaan samanhenkiset jo kaukaa. Mutta silloin kun se äityy ikäväksi kilpavarusteluksi, joka vie resursseja järkevämmistä puuhista ja on kaikille haitaksi, sitä kannattaa aktiivisesti vastustaa – se on jo suorastaan eettinen velvollisuus. Yhteiskunta ja sen vaatimukset eivät ole luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmistenvälisiä sopimuksia joita uusinnetaan niihin osallistumalla. Jos menee leikkauttamaan silmäpussinsa saavuttaakseen ‘professionaalin luukin’ ja olettaa muiden tekevän samoin, on paitsi kohtuuttomien vaatimusten uhri, myös sälyttää niitä muiden kannettavaksi.

Työpukeutumisessa joutuu usein tekemään kompromisseja (jos ei ole kirjoittaja, joka voi tehdä hommiaan kotisohvalla valintansa mukaan pitsikauhtanassa tai nuhruisesssa yöpuvussa, hahhaa!). Kysymys kuuluukin, missä menee raja, jonka jälkeen ulkonäöllisiin kompromisseihin myöntyminen aiheuttaa enemmän yleistä ja yhteiskunnallista haittaa kuin niihin myöntyminen. Pukeutumiseettinen kysymys siis. Jos nyt itse olisin tilanteessa, jossa voisin työlläni pysäyttää ilmastonmuutoksen ja ratkaista kaikki maailman konfliktit niin että sodat loppuisivat, niin sen eteen voisin föönauttaa tukkani joka päivä, pukeutua pellepukuun, leikkautaa silmäpussit ja vaikka otattaa kolmannen rinnan otsaan, aivan sama. Pienempi paha se olisi kuin ilmastonmuutos ja sodat. Mutta harvassa ovat ne työt jotka olisivat sen arvoisia.
(Vahingollisia vaatimuksia ovat nähdäkseni mm. “vain nuoren näköinen nainen on ammattimainen”, “naisella pitää joka päivä olla eri vaatteet yllään”, tai “ammattimainen ulkonäkö vaatii niin kalliita vaatteita, että se ajaa taloudelliseen turmioon”).

Harmaa alue täysin kohtuullisten ja aivan kohtuuttomien ulkonäkövaatimusen välillä on laaja. Keskustelemalla se toivottavasti tarkentuu ja selventyy – hankalintahan on, jos oletuksia on, mutta niitä ei sanota ääneen.

Tavarataidot ja Paikka kaikelle

tvarataidot

Turun kirjamessut ovat nyt viikonloppuna, ja siellä voi käydä mm kuuntelemassa Tavarataidot-kirjan (Tammi, 2017) kirjoittanutta Jenni Sarrasta ja Paikka kaikelle -kirjan (Atena, 2017) kirjoittanutta Ilana Aaltoa – kätevästi vielä yhtä aikaa! Kuisti-lava, 7.10., klo 16.20.

Molemmat kirjat ovat sellaisia, joita voin suositella tavaranhallinta- ja omistamisasioita pohtiville. Tavarataidoissa on enemmän käytännön ohjeita elämän helpottamiseksi, mm. erittäin hyödyllistä selvitettyä tietoa mitä kierrättää mihinkin. Paikka kaikelle selvittelee tavarasuhteemme sosiologisia ja historiallisia syy-yhteyksiä. Pursuilevat vaatekaapit ja leluja lainehtivat lastenhuoneet eivät ole osoitus vain yksittäisen ihmisen omistamishimosta ja heikkoudesta, ne ovat osa laajoja kulttuurisia ilmiöitä (Aallon mukaan jopa tarkoituksella luotuja). Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö yksittäinen ihminen voisi valita toisin, se vain vaatii skarppiutta ja väistämättöminä pidettyjen mallien aktiivista havainnointia ja toteuttamatta jättämistä.

Kumpikaan kirja ei tarjoile äärimmäisyykseen meneviä elämänmuutoksia eikä niiden ympärille oikein voi muodostua kulttia. Tähtäimessä on mutkattomasti sujuva elämä, jossa tavarat eivät loista sen enempää poissaolollaan kuin liialla olemassaolollaankaan. Ihanteena ei siis ole esim. kaiken myyminen ja diginomadiksi lähteminen tai vastaava. Oleellista on tiedostaa mitä tavaroiden omistamisesta ja hankkimisesta todellisuudessa seuraa, eikä vain mitä siitä epämääräisesti haaveilee seuraavan. Kukaan ei varmaankaan uneksi komeron ovea avatessa päälle vyöryvistä rimsramssuista jotain koriste-esinettä tms ostaessaan, vaan mukavasti laitetusta kodista jossa on ilo viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta kun rimsramssuja on kerääntynyt tietty määrä, ne eivät enää sopuisasti sujahda kodin tiloihin vaan alkavat käydä päälle. Tavaran viemä tila on fakta, johon sen mahdollisesti aiheuttamaa iloa/hyötyä on verrattava sen todellisiin haittoihin. Tämä pätee vaatteisiin siinä kuin kaikkeen muuhunkin materiaan.

 

Tämä ei muuten ole millään tapaa maksettu mainospostaus, jos nyt ei lasketa sitä että Jenni Sarras on tarjonnut minulle muutaman kupillisen teetä (EDIT: ja itse kirjan!). Vilpittömästi pidän molemmista kirjoista!

Lisää pohdiskelua mikrokuiduista

noyhtaa-nyppyja-saramaki

Iät ajat luonnonkuiduista on sanottu hyvänä puolena, että ne maatuvat, eli kierrättyvät takaisin siihen biologiseen ympäristöön josta ovat alunperin tulleetkin. Ei siis huolta, että ne jäisivät pyörimään ekosysteemiin sadoiksi vuosiksi, kuten tekokuidut. Mutta mikäpä tässä matoisessa maailmassa olisi aivan yksinkertaista! Mikromuovitutkimuksissa on löytynyt sulamattomia viskoosikuituja merieliöiden ruuansulatuksesta, ts käyttäytymässä aivan samoin kuin mikromuovi. Viskoosi on selluloosaa, eli “luonnollista” ainetta jonka kyllä pitäisi hajota, joten tämä on jonkinmoinen (ikävä) yllätys josta en ainakaan itse ole vielä päässyt yli. Olen myös miettinyt, joskaan en vielä selvittänyt, noteerataanko / ylöskirjataanko mikromuovitutkimuksissa luonnonkuituja ollenkaan. Lähtökohtaisestihan ne eivät ole muovia, joten ehkä ne seulotaan aineistoista pois, vaikka niitä tulisi pienäyriäisten vatsoissa ja rantahietikossa? Jos joku meribiologi tms osaa vastata tähän, olisin hyvin kiitollinen. (Tässä kuitukangasvalmistajien yhdistyksen julkilausumassa esitetään, että viskoosikuitujen luotettava erottaminen muista selluloosakuiduista on vaikeaa ja esim puuvilla voidaan erehdyksessä identifioida viskoosiksi – heillä on toki oma lehmä ojassa, mutta voi asiassa olla jotain perääkin.)

Eivät luonnonmateriaalitkaan tuosta vain maadu, osoituksena esim haudoista löytyneet satoja vuosia vanhat villakankaan kappaleet jne. Suotuisaan ympäristöön ja ajan kuluessa käsittelemättömät luonnonkuidut tietysti hajoavat, mutta nykyaikaisen tekstiiliteollisuuden monien kemikaalikäsittelyiden tarkoitus on nimenomaan hidastaa kaikenlaisia hajoamisprosesseja – erittäin toivottavaa silloin kun vaate on käytössä, mutta ei-toivottava sivuvaikutus jos kuituja joutuu luontoon. Ja määrä on tässä taas oleelisempaa kuin laatu. Ei ole mikään ympäristöongelma, jos muutama kuidunhippunen silloin tällöin leijailee mereen, vaikka jäisivät sinne pyörimään mailman tappiin asti. Jos määrät ovat tuhansia tonneja niin että kuituja päätyy kaikkialle (jopa vesijohtoveteen, lienette nähneet uutisen), ollaan liemessä, jopa silloinkin jos ne loppujen lopuksi hitaasti hajoavat. Sivumennen sanoen olen itse enemmän huolissani siitä mitä mikrokuidut tekevät planktonille, joka kuitenkin on aika tärkeä osa ravintoketjua, kuin mitä parin kuidun syöminen minun omalle terveydelleni tekee.

Mikrokuituongelma on mahdollisesti hyvinkin vakava juttu, vaikka sen vaikutuksista ei vielä kovin hyvin selvillä ollakaan. Mikrokuitujen vaikutuksia pitäisi tutkia enemmän, samoin sitä miten niiden joutumista luontoon voisi hillitä. Tutkittua tietoa tekstiilimateriaalien käyttäytymisestä on vähän, eikä sen perusteella asiaa voi kuitata sillä, että siirrytään tekokuituvaatteista luonnon- ja muuntokuituisiin. Aiemmin ajatelin, että vedenpuhdistamoiden kehittäminen on toimiva ratkaisu mikrokuituongelmaan, mutta nyt kun on käynyt ilmi kuinka runsaasti niitä leijailee ilmavirtojen mukana, jäteveden huolellinenkaan suodattaminen ei mikrokuitujen hillitsemiseen taida riittää. Hyvä alku se joka tapauksessa on.

Jos siellä lukijoissa on joku ympäristötieteen, tekstiiliteknologian tai vastaavan opiskelija, joka ei ihan tiedä mistä tekisi gradunsa tms., niin rohkenen suositella tekstiilien biohajoavuuden perinpohjaista selvittämistä. “Miten eri tekstiilikemikaalit vaikuttavat luonnon- ja muuntokuitujen biohajoavuuteen” tai jotain sinnepäin. Tässä yksi esimerkki, jossa vertaillaan pehmentimen ja resiinin vaikutusta puuvillan biohajoavuuteen. Samasta teemasta saisi irti vielä vaikka kuinka paljon. Kutsuja gradupippaloihin voi lähettää sähköpostiini…

Tyylivaatimukset ne on kirppiskävijälläkin

nagoya-secondhand-saramakiJapanilaisen käytetyn vaatteen kaupan ‘natural’-tyyliä myyvä osasto. Pehmeää luonnonväriä, olkihattuja ja punottuja koreja. Joukossa sekä kalliita merkkivaatteita että no-brand-tavaraa, yhdistävänä tekijänä estetiikka.

Vaatteen käyttöiän pidentäminen on toimivin tapa vähentää sen aiheuttamia ympäristöhaittoja. Tähän voi osallistua mm suosimalla itse käytettyjä vaatteita uusien sijasta, milloin vain mahdollista – ja ekohyödyn saavuttamiseksi painotettava sanaa ‘sijasta’, eikä niin että ostaa käytetyn ja lisäksi uuden. Mutta kiireisessä arjessa käytetyn vaatteen hankkiminen on usein turhankin mutkikasta.

Haluaisin suht lähelle kotiani sellaisen käytettyjen vaatteiden kaupan, jossa vaatteet olisivat vähintään sellaista sanotaan nyt Esprit- tai Noa Noa-tasoa ja yhtä kätevästi ja nätisti esillä kuin uusien vaatteiden kaupoissakin. Penkomisessa on oma harrastuksenomainen viehätyksensä, mutta silloin kun jotain oikein tarvitsee, se vie liikaa aikaa ja vaivaa. Olen saanut muutaman lempipaitani kulutettua puhki, siis kirjaimellisesti rei’ille, ja tarvitsisin nyt niille korvaajia. Olen juossut läpi UFFeja, Fidoja ja Reccejä, mutta ei ole toistaiseksi tärpännyt ja alan tosissaan ryytyä nuhjaantuneen Gina Tricot -tyylilajin läpikäymiseen (räikeitä printtejä ja irronneita strasseja) sen yhden edes mahdollisesti minulle kelpaavan paidan löytymiseksi, joka sitten sovituksessa osoittautuu liian pieneksi tai liian isoksi. Kun tätä ruljanssia on muutaman hedelmättömän kerran harrastanut, tekee mieli joko kulkea risoissa vaatteissa tai hätätapauksessa mennä uusien vaatteiden kauppaan. Tosin on myönnettävä, ettei niistäkään ihan helposti löydä pikkutarkkaa makuani ja korkeita vaatimuksiani tyydyttävää vaatetta, mutta kivaan putiikkiin mennessä ei sentään joudu etsimään sovitettavaa kaikenlaisten nyppyriepujen lomasta ja myyjälle voi ladella vaatimuksensa ja katsoa mitä hän tuo näytille sen sijaan että joutuu itse romplaamaan koko kaupan tarjonnan läpi. (WST edustaa juuri toivomaani käytettyjen vaatteiden kaupan tyylilajia, mutta Espoo tuntuu olevan aivan liian kaukana.)

Taannoisella Japaninreissullani kiinnitin huomiota sikäläiseen käytetyn vaatteen myyntiin, jonka leimallinen piirre on tyylilajien mukaan jaottelu. Nagoyalainen käytetyn vaatteen kauppa asutti monta kerrosta, tosin varsin pientä pinta-alaltaan, ja kukin kerros oli omistettu jollekin pukeutumisen tyylilajille. Sweet, gal, casual, natural, mitä näitä nyt olikaan, ja herrainpuolella sitten omat versiot. En nyt heti suorilta osaa luetella mitkä tyylinimikkeet olisivat suomalaiskuluttajalle informatiivisimmat, mutta joka tapauksessa jonkinlainen jaottelu olisi tervetullut. “Vintage”-rekki on oikeansuuntainen alku, josta saisi edetä tarkempaankin lokerointiin.

Pohjolan ministerineuvoston taannoisessa (järkyttävän hankalalla nimellä raskautetussa) paperissa ‘EPR-systems and new business models Part II: Policy packages to increase reuse and recycling of textiles in the Nordic region’ ehdotettiin kiertotalouden edistämiseksi mm paremmilla liikepaikoilla sijaitsevien käytettyjen vaateiden myymälöiden tukemista verohelpotuksilla. Syynä tähän on se, että ‘total purchasing cost’ eli hinnan, ajan, henkisen vaivannäön, ja vaihtoehtoisten hyötyjen menetyksen yhteissumma kohottaa helposti halvankin second hand -vaatteen uutta vaatetta kalliimmaksi. Tätä voisi estää paitsi kaupan kätevällä sijoittelulla, myös tavaran tarkemmalla raakkaamisella ja segmentoinnlla. Tästä käytettyjen vaatteden rahallinen hinta tietysti nousisi, mutta total purchasing cost laskisi. (Sivuhuomiona: ei käytetyssä vaatteessa tai käytetyssä tavarassa ylipäänsä makseta niinkään itse tuotteesta, kuin siitä työstä että joku on perannut sekalaisten lahjoitustavaroiden vuoresta esiin käyttökelpoisen ja laittanut sen tarjolle.)

Käytettyjä vaatteita Afrikkaan?

Screen shot 2017-08-30 at 10.21.02Tyylikkään Mille Collines -brändin Afrikassa suunniteltuja ja tehtyjä vaatteita

Helsingin sanomien artikkeli käytettyjen vaatteiden viemisestä Afrikkaan oli todella mielenkiintoinen, tämä osa-alue globaalissa vaatetaloudessa on ollut vielä suht vähällä huomiolla. Aihe on nyt noussut pinnalle, koska useat itä-Afrikan valtiot ovat kieltämässä käytetyn vaatteen tuontia vuoteen 2019 mennessä ja ovat jo nostaneet käytetyn vaatteen tulleja. Tästä taas yhdysvaltalainen käytetyn vaatteen kästtelijöiden ja kauppiaiden järjestö on nostanut äläkän. Nyt Yhdysvallat koittaa saada nämä maat perumaan päätöksensä uhkaamalla vaikeuttaa niiden tuotteiden tuontia omaan maahansa. Kauppapolitiikkaa siis.

Jostain syystä nimenomaan Afrikkaan myytävästä käytetystä vaatteesta puhuttaessa sekaantuvat usein käsitteet hyväntekeväisyystoiminta ja normaali markkinatalous aivan eri tapaan kuin minkään muun alueen kohdalla (Hesarin artikkelissa mainittu kymmenientuhansien urheilupaitojen dumppaaminen ilmaiseksi on aivan eri asia kuin se, että joku esim ugandalainen bisnesheppu tilaa kontillisen käytettyä vaatetta tukkurilta edelleen myytäväksi omassa maassaan). Käytetyn vaatteen vientiä ihan myyntitarkoituksessa kauhistellaan niin paljon, että esim jotkin hyväntekeväisyysjärjestöt ja Recci ehkä tästä syystä eivät kehtaa paljastaa yhteistyökumppaneitaan, koska mitä todennäköisimmin ne kauppaavat kerättyä vaatetta muiden paikkojen ohella myös Afrikkaan.

Homma toimii näin: Hyväntekeväisyysjärjestöt rikkaissa länsimaissa ottavat vastaan liiallisen ostelun myötä kertyneitä vaatteita. Nämä vaatteet myydään käytetyn vaatteen tukkureille, jotka edelleen myyvät ne sinne missä kysyntää on. Tästä saadulla rahalla hyväntekeväisyysjärjestä rahoittaa omia hyväntekeväisyystoimiaan. Hyväntekeväisyydestä ei siis ole kyse enää siinä vaiheessa, kun vaatepaalien sisältö päätyy torille myyntiin esim. Keniassa.

Kuvio on aivan sama riippumatta siitä päätyvätkö vaatteet itä-Eurooppaan vai Afrikkaan. Jostain syystä vain Afrikan kohdalla oletetaan, että nämä käyetyt vaatteet tuhoavat paikallisen tekstiiliteollisuuden, mutta en ole kuullut kenenkään huolehtivan esim Bulgarian tekstiiliteollisuuden kohtalosta länsi-Euroopan käytettyjen vaatteiden uhrina (mikä olisikin turhaa, koska Bulgarian tekstiiliteollisuus vetää tilauksia alhaisista palkkakustannuksista ja länsi-Eurooppaan nähden kätevästä sijainnista johtuen). Käytetyn vaatteen tuonti ja tekstiiliteollisuuden tila eivät vaikuta olevan toisistaan riippuvaisia. Ei suomalainenkaan tekstiiliteollisuus siihen nyykähtänyt, että täällä on kirppareita, vaan siihen että tuontikiintöiden poistamisen jälkeen globaali tekstiiliteollisuus on keskittynyt sinne missä tehokkaimmin ja halvimmalla tuotetaan.

Ongelmana on tällä hetkellä se, että käyttökelpoisen, kaupaksi menevän, toivotun tavaran ohella Afrikkaan kuskataan sellaistakin jota ei siellä kukaan halua ostaa (mm ihan silkkaa lumppua ja kaikenlaista roskaa). Tämä jäte jää sitten rasittamaan käytettyjä vaatteita maahantuovia Afrikan valtioita, joissa jäteinfrastruktuuria ei ole tai se on heikkoa. Olisikin aiheellista kehittää jonkinlainen järjestelmä, joka tekisi käytetyn vaatteen myyjätahoista vastuullisen myymättä jääneen tekstiilin vastuullisesta hävittämisestä. Ja, kuten tiedättekin, koko tätäkään ilmiötä eikä sen ongelmakohtia olisi olemassa, jos täälläpäin maailmaa ei hankittaisi aivan poskettoman paljon enemmän tekstiiliä kuin omassa käytössä saadaan kulumaan.

The East Africanin artikkelissa tästä aiheesta Ugandan kauppaministeri Amelia Kayambadde kommentoi “the demand is now for new clothing … People are able to afford to buy new things.” Mutta jos eletään markkinataloudessa, ja ihmiset haluavat ostaa uutta ja heillä on siihen varaa, ei vanhojen vaatteiden tuontia tarvitse erikseen kieltää. Se tyrehtyy kysynnän puutteessa.

Haluaisin todella kuulla tästä mitumba/salaula-asiasta keskimääräisen afrikkalaiskuluttajan äänen, suurten tuloerojen alueesta kun on kyse. Hesarin jutussakin haastateltiin vaan yliopistoproffaa, jolle tuskin vaatetusbudjetin paukkuminen on ongelma. Kyseenalaistan kuinka viisasta on koittaa kohentaa kansallisen tekstiiliteollisuuden elinolosuhteita *pakottamalla* kansalaiset ostamaan kallista kotimaista. Ei yksittäisen kuluttajan käytössä oleva vaatetusraha sillä lisäänny, että häntä estetään ostamasta edullista tuontitavaraa, oli se sitten uutta tai vanhaa. Lopputulos luultavasti tulee olemaan se, että markkinoille tuodaan kuluttajien kukkaroille sopivan hintaista aasialaista uutta vaatetta, sillä Aasian vaatevalmistajavaltioiden kanssa on kenenkään hankala kilpailla hinnoilla. Itä-Afrikan valtioilla on toki täysi oikeus tehdä mitä toimia oman taloutensa tukemiseksi parhaaksi näkevät – ihmettelen silti, jos tämä sataa mihinkään muuhun kuin Kiinan tekstiiliteollisuuden laariin.

No, oli miten oli, jos hankkii vain sen verran vaatteita, että saa ne ihan itse kulutettua loppuun, ei joudu tätäkään asiaa omakohtaisesti pohtimaan.

***

Jos Afrikan vaateteollisuutta haluaa kannustaa, kannattaa tutustua maanosan monipuoliseen muotitarjontaan ja mahdollisuuksien mukaan ostaakin sitä. Tässä vain pari maistiaista alkuun:

Cotton Made in Africa -aloite tukee puuvillan koko tuotantoketjun pitämistä Afrikassa sen sijaan, että puuvilla rahdataan muualle käsiteltäväksi.

Ruandalaisten vaatemerkkien kollektiivi Collective RW

Mille Collines, todella tyylikäs high end -merkki niinikään Ruandasta

Iamisigo, minimalismia ja maksimalismia yhdistävä brändi, joka toimii Nigeriassa, Ghanassa ja Ranskassa

The Kona, eettisiä arvoja painottava värikäs casual vaatemerkki Ugandasta

Sylvia Owori, joka mainostaa olevansa Ugandan johtava muotimerkki. Mm. ihania kaftaaneja.

Löytyipä tälläinen paikallinen ääni: mitumbaa käsittelevä kolumi kenialaisesta The Star-lehdestä!

Telaketju, Trash2cash ja pesulappujen merkitys

Design-museossa järjestettiin Telaketjun tekstiilikierrätys-infotapahtuma, jossa Telaketjun lisäksi esteltiin Aalto-yliopiston selluloosainnovointiprojektia (tekstiilikuidut ovat tästä vain yksi osa) ja EU:n Trash2cash-tekstiilikierrätysohjelmaa.

Trash2cash-projektissa on mukana useita tahoja pitkin EU:ta, jotka koittavat löytää taloudellista käyttöä poistotekstiilille ja ratkoa tekstiilikierrätyksen esteitä. Joitakin raportteja on jo valmiina sivuilla. Tapahtumassa sai kuulla valittuja paloja selvityksistä, joita hankkeen puitteissa on tekstiilikierrätyksen mahdollisuuksista ja ongelmista tehty. Jotkut ongelmat vaatisivat massiivisia muutoksia tekstiilien valmistukseen, jakeluun ja käyttöön (elastaanin poistaminen käytöstä, koska se hankaloittaa kierrätystä – näen tämän sangen vaikeasti toteutettavana), mutta pieniltäkin vaikuttavilla asioilla voi olla suuria merkityksiä lopputuloksen kannalta.

Esimerkki: Tekstiilikierrätyksen ongelma on lajitelun hankaluus. Jos eri materiaaleja ei erotella, on lopputuote väistämättä matala-arvoista, ja esimerkiksi uudet selluloosakerrätyskuidut vaativat hyvinkin puhtaaksi lajiteltua raaka-ainetta. Toistaiseksi lajittelu tapahtuu ihmisvoimin. Koneellisia lajittelujärjestelmiä kehitetään, mutta mikään niistä ei ole vielä toimintavalmis. Tällä hetkellä luotettavin tapa lajitella poistotekstiiliä materiaalin mukaan on niinkin epätekninen kuin katsoa pesulapusta kuitusisältö. Mutta tässäpä on ongelma! Trash2cash-projektin tutkimusten mukaan vain 40 prosentissa poistotekstiilstä on pesulappu tallella. Pesulaput irtoavat itsestään harvoin, eli käyttäjät ovat leikanneet ne itse pois. Tästä ei kannata käyttäjiä tietenkään syyttää. Pesulaput ovat kutittavia, hankalia, naurettavan isokokoisia nivaskoja (tiedot parillakymmenellä kielellä, joista puolet muistuttaa toisiaan niin paljon että sanat ‘polyesteri’ tai ‘viskoosi’ ovat samat). Eli jos pesulaput saataisiin kohtuullisen kokoisiksi, ja niiden pitäisi olla pehmeää materiaalia joka vähentäisi kuluttajan halua saksia ne irti vaatteesta, tekstiilin materiaalikierrätys tehostuisi heti. Tai tiedot voisi painaa suoraan kankaaseen nurjalle puolelle.

Mistä päästä lähteä ajamaan EU-tason direktiiviä pesulappujen järkeistämiseksi?

Muotiraportti hortoilee vastuullisuuteen johdattavaa tietä etsiessään

Screen shot 2017-08-04 at 14.38.16Kööpenhaminan Fashion Summitin (mitenkä tuon kääntäisi? muotihuippukokous?) yhteydessä julkaistu Pulse-raportti on kiinnostavaa luettavaa, mutta herättää vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin mihin se antaa vastauksia. Keskityn tässä raportin ongelmakohtiin, vaikka siinä on paljon hyvääkin (esim. sivut 37-61 ovat kattava esittely vaatteen elinkaaren ongelmakohdista, vaatimukset tiukemmasta säätelystä, uusien toimintamallien pohtiminen ja ylipäänsä paljon dataa tiivistetty selvään muotoon, ehdottomasti lukemisen arvoinen siis).

Raportin on tuottanut Global Fashion Agenda, jonka osaanottajia ovat mm vaatealan jättiyritykset Kering, H&M, Target ja Li & Fung. Tämä on tietenkin omiaan suhtautumaan jonkinasteisella epäluulolla sentapaisiin väitteisiin kuten “‘fast fashion’ does not automatically represent a threat to the environment and the world economy” (no, väitteen loppuosaan tuskin kenelläkään on vastaansanomista, raportissakin mainitaan että tekstiili- ja vaateala on yksi maalman suurimpia kulutustuote-teollisuudenhaaroja joten mitenpä se uhkaisi taloutta kun se itse on yksi sen merkittävä osa). Mutta voiko mikään raportti, jonka tuotamisessa on maailman isoimpien halpamuodin tuottajien näpit mukana, todella kritisoida pikamuotijärjestelmää?

Hämmästyttävimmät tulokset ovat kohdassa Raw Materials, jossa taulukoidaan eri tekstiilimateriaalien cradle-to-gate ympäristövaikutukset Higg-indeksiin pohjaten. Huonoimmat pisteet saavat lehmännahka, silkki, puuvilla ja villa. Olen aivan ihmeissäni silkin kehnoista tuloksista (esim. väitetään oleva pahin ilmastonmuutoksen aheuttaja esitelyistä kuiduista), sillä luulisi että mulperipuiden ja silkkiäistoukkien kasvatus olisi suht lähelle hiilineutraalia, semminkin kun silkin käsittelyssä ei tarvita rajuja kemikaalejakaan. Vettä kyllä kuluu, mutta niinpä kuluu kaikkien muidenkin (luonnon)materiaalien kohdalla. Mutta tähän pitää vielä paneutua. Parhaan tuloksen saa polypropyleeni, kankeahko ja ankeahko joskin kevyt muovikuitu, joka teollisen käytön ohella sopii parhaiten julkisten tilojen kovaa kulutusta kärsivien huonekalujen verhoiluun. Runkokuidut (pellava ja hamppu) saivat myös hyvät pisteet, mutta muuten huippupisteitä saivat tekokuidut.

Tätä muuten villantuottajien organisaatio IWTO ei sulattanut sellaisenaan vaan julkaisi vastineen. Vastineessa on pointtinsa, mutta jättäähän se tietysti villan epäsuotuisat puolet mainitsematta. Villalla on merkittävät terveys-, miellyttävyys- ja kulttuuriansionsa, samoin käyttövaiheen etuna pitkä pesuväli ja tietyissä tapauksissa lampaat pitävät biotooppeja kunnossa. Mutta villan käsittely kankaaksi asti pesuineen vaatii paljon vettä ja energiaa, lampaiden lääkitseminen loisia vastaan on ongelma, ja yliladuntaminen aiheuttaa eroosiota. Riippuu siis todella paljon lampaidenkasvatustavasta, onko villa ympäristölle hyödyksi vai haitaksi. Yksittäinen numero ei mitenkään pysty kuvaamaan koko tätä vaihtelevaa aihetta. Villan esittäminen yksiselittesen fantastisena ekovalintana on toki ymmärrettävää kun muistaa kyseessä olevan alan etujärjestön.

Mutta tämä ei siis tarkoita sitä, että olisin samaa mieltä raportin kanssa. Kallistun enemmän IWTO:n suuntaan. Jotkut raportin suosittelemat vastuullisuustomet, kuten “Reduce conventional cotton use, Replacing 30% of 2030 cotton with polyester saves 22.6 bn m³ water” ovat aivan älyttömiä. Aivan piinaava ajatus, että pitäisi kiusata ihmisiä ja planeettaa mikromuovia erittävillä, hiostavilla polyesterivaatteilla, joiden kulahtaminen on peruuttamatonta ja joiden kierrätysmahdollisuudet ovat tällä hetkellä mitättömät. Jos ne puuvillavaatteet, jotka tehdään heppoisista ja nukkaantuvista kankaista, ja joiden käyttöikä tästä syystä rajoittuu hyvin lyhyeen, yksinkertaisesti jätettäisiin tekemättä sen sijaan että niitä tehtailtaisiin vielä halvemmalla bulkkipolyesteristä, niin johan saataisiin vedensäästöä. Mutta tiedän kyllä, että tälläisen ehdottaminen on mahdottomuus, sillä vaatteita myymällähän rahaa tehdään, eikä olemalla niitä myymättä.

Raportin puhe siitä, kuinka suuri homma on vaatettaa tulevaisuuden maapallon kasvanut väestö on sikäli joutavaa höpötystä, että tällä hetkellä miljardi varakkainta käyttää yhtä paljon vaatetuskuituja kuin loput – eikä tämä tilanne nykyistä tuotanto- ja ansaintamallia jatkettaessa tule luultavasti muuttumaan. Jos kuitukulutus jakautuisi tasaisemmin ja hyödynnettäisiin mielekkäämmin, tämänhetkiset määrät riittäisivät kyllä isommallekin porukalle.

Screen shot 2017-08-04 at 12.42.10

Koko raportin pohjimmaisena ongelmana on, että lasketaan pisteitä materiaaleille ja yksittäisille käytännöille, joiden perusteella saadaan pikamuotia maailmaan syytävät firmat näyttämään vastuullisuuden sankareilta. Totta ihmeessä voidaan osaoptimoida joitain yksittäisseikkoja järjestelmän sisällä, mutta kuten Greenpeacenkin edustaja totesi, vähemmän paha ei ole hyvä. Niin kauan kuin pikamuotia ei pystytä mielekkäästi kierrättämään – mikä tavoite on yhtä lähellä toteutumista kuin toimivat kuolemattomuushoidot tai päästeetön energia – hyvin lyhyen käytön kestävät vaatteet eivät ole vastuuliisia vaikka kuinka koitettasiin valita minkä taulukon mukaan suositeltava materiaali. Yhdellä aukeamalla sivutaan tätä ongelmaa (57-58) pääsemättä kuitenkaan kovin pitkälle. Raportti on jopa ihmeissään siitä, kuinka muutoin niin hienosti pisteitä kasaavat pikamuodin edelläkävijät eivät käyttövaiheen pidentämisessä oikein menesty: “the industry seems to be neglecting this stage. Even the big fast-fashion and sportswear firms that do well elsewhere on the value chain are unable to top 20 at the consumer use stage.” Melko itsestäänselvää, koska noiden firmojen koko menestys pohjautuu siihen että vaatteita EI käytetä ptkään!

Industry Best Practice -osiossa suositellaan käyttövaiheen toimenpiteiksi paitsi matalia pesulämpötiloja, myös “highlight urgency of repair vs. throwing an item away, providing specific repair manuals), in place for all products. Providing replacement buttons and sewing kit with the item. Offer repair services, e.g., specific repair offering”, mutta ei tarkoituksellisesti vain lyhyttä käyttöä varten suunniteltua vaatetta *voi* korjata samalla tavoin kuin hyvistä aineista huolellisesti tehtyä vertailukohdetta. Jos kangas on nuhjuuntuvaa ja haperoa ja sisätyöt onnettomat, ei käytön pidentämistä edistä vaikka pikamuotikaupan jakun mukana tulisi ompelukone ja ompelija.

 

“Disruptiiviset” toimintamallit, joita raportissa käsitellään, väläyttelevät sekä innostavia että hermostuttavia näkymiä tulevaisuudesta. Miten tämänhetkiset jättiyritykset ehdoteltuihin tulevaisuudennäkymiin sopivat, jää lukijan mielikuvituksen varaan. Eikä minullakaan ole antaa oikein minkäänlaista kiistämättömästi toimivaa ehdotusta sitä, kuinka saada tekstiiliala sovitettua yhteen planeetan rajojen kanssa. Ehkä raportin peräänkuuluttamasta yhteiskunnallisesta säätelystä voisi aloittaa!